Kun hän tuli kotiinsa, odotti siellä Oolavin kirje, jossa tämä ilmoitti tulevansa häntä tapaamaan vielä samana iltana. Hän luki sen nopeasti, tuijotti pitkän aikaa eteensä tylsänä ja hengitti hermostuneesti. Sitten hyppäsi hän ylös kuin säikähtynyt, rutisti kirjeen kädessänsä pieneksi paperipalloksi… syöksähti kaksi askelta eteenpäin hurjistuneen näköisenä… pysähtyi siinä vavahtaen kuin maahan lyötynä. Hän oli näkevinänsä edessänsä Oolavin, joka oli hänet pettänyt… vienyt häpeään… Hän raivostui ja huudahti hurjistuneena:
— "Oh!… Sinä petit!… Oh!"
Hän näki itsensä jo naurettuna… toisten ivailemana… Hän muisteli niiden loistavia rakastajia, neiti Boileaun ja muiden… Hän tuli katkeraksi. Epätoivo valtasi hänet… Hän syöksähti taas askeleen eteenpäin, nopeasti, ja pysähtyi kuin salaman iskemänä…jännittyneenä… Hän vapisi hysteerisesti… katsoi eteensä silmissä hurja viha ja viskasi paperipallon kiukkuisena lattialle.
Nopeasti, kiihkonsa vallassa, tarttui hän sitten kynään ja kirjoitti kuumeisena vastauksen:
'Hyvä herra Tuukkala.
En voi Teitä tänään ottaa vastaan, sillä olen luvannut mennä vieraiksi. Myös täytyy minun käydä jäähyväisillä ruhtinas Karavajefilla ja huomenna matkustan minä jo pois Pietarista.
Katri Iltamo.'
Hän sulki kirjeen ja lähetti palvelijan viemään sitä heti Oolaville. Kun palvelija oli lähtenyt, istui hän kauvan aikaa raivostuneen, epätoivoisen näköisenä. Hengitys tuli kuumeisemmaksi, posket palavammiksi. Mutta sitten huomasi hän pöydällä Oolavin viimeiset kukat. Moni eletty hetki muistui silloin mieleen. Hän heltyi, painoi kasvonsa tyynyyn ja itki katkerasti, kuten leski miestänsä. Nyyhkytykset ja nikotukset seurasivat toinen toistansa, tukahduttivat toisiansa, ja hento vartalo nytkähteli niiden tempomana.
Hänkin oli juonut siemauksen yleisestä elämän maljasta.
* * * * *