— "Luonnollisesti", — huudahti neiti Iltamo, kuin olisi asia hänelle ollut päivän selvä. — "Mutta", — lisäsi hän — "voihan Sornovoon perustaa toisen tehtaan… esimerkiksi semmoisen kuin on Suomessa Turhakosken tehdas… Se kuuluu tuottavan hyvin suuria voittoja…"

Parooni naurahti ja myönsi kohteliaana:

— "Kyllä sen voi perustaa, mutta se on ajan kysymys… Muuten — Suomesta kun mainitsitte — juohtuu mieleeni, että Teidän maanmiehenne herra Tuukkala menetti myös Sornovon osakkeissa yli miljoonan… ehkä yli puolitoistakin miljoonaa markkaa teidän suomalaisten rahassa!"

Neiti Iltamo hämmästyi kuin olisi taivas äkkiä sävähtänyt hänen edessänsä salamanpunaiseksi. Hän oudosteli kuin pieni lapsi, jonka kasvoja koristaa lapsellinen hämi, hänen seisoessaan kainona helma kukkia täynnä ja sormi suussa vierasten edessä, joita hän vierastaa.

— "Onko herra Tuukkala menettänyt yli miljoonan?" - huudahti hän vihdoin salaillen mielensä kipeitä ja löyhytellen kuumeisia kasvojansa, joihin veri uhkasi tulvia aivan pakaten. Parooni vastasi kysymykseen myöntävästi. Neiti Iltamo koetti antaa mielellensä perhon siivet; samalla koetti hän urkkia onnettomuuden suuruutta. Hän lausui kysyvästi:

— "Mutta jäihän hänelle vielä toinen miljoona?… Ai-jai, kun täällä on kuuma!… Eikö totta, että hänelle jäi vielä toinen miljoona?"

— "Kerrotaan, että ei olisi mitään jäänyt… Luultavasti on hän menettänyt toisaalla muun omaisuutensa", — vastasi parooni kuivasti.

— "Ai… jai!" — pääsi neiti Iltamolta. Hän näytti hätääntyneeltä lapselta.

Mutta kun veri alkoi kylmetä ohimoissa, sai hän osan henkisiä voimiansa takaisin ja alkoi laskea onnettomuuden suuruutta. Kuvitellut palatsit ja miljoonat häipyivät hänen mielikuvistansa, sijalle jäivät rauniot, jotka nyt kuvastuivat hänelle todellista kamalampina. Oolavin hän näki jo repaleena ja häpeili häntä, ei olisi halunnut hänestä enää puhuakaan, ujosteli sitäkin, että oli samaa kansallisuutta. Kepeät tunteet, joilla hän Oolavia rakasti, oli tuuli puhaltanut vastakkaisiksi. Hänen kevyt, herkkä sielunsa lainehti kuin sumu tuulen käsissä.

Kun hän vielä istui kuin puusta pudonneena, saapui nuori upseeri, ruhtinas Karavajef, ja kiitti talvisista lauluista. Hän liittäytyi koko sielullansa sen syliin. Oolavi Tuukkala oli hänelle nyt kuollut. Hän oli kuin leski, joka hakee kenen seurassa keventää surunsa, unohtaa kuolleen miehensä. Hän alkoi siitä, mistä tyttö alkaa nais-uransa: pikku kainoudesta… arastelemisesta… pakenemisesta ja likenemisestä sekaisin. Ja hän oli onnellinen, kun nuori ruhtinas hänen poislähtiessänsä pyysi saada tarjota vaununsa häntä kotiin viemään, sillä aikaa kun hän vielä talossa viipyisi.