— "Pyrstö sinulla on eikä mitään muuta!… Pyrstön heilutteleminen ja näytteleminen on sinunlaistesi harakoiden ainoa elämäntehtävä!"
Ja siitä kääntyi hänen vihansa taas kaikkiin ihmisiin. Hän halusi kostaa. Ilmiliekkinä leimahteleva viha antoi hänelle voimia. Hän muuttui pedoksi, joka varustautuu heittäytymään ärsyttäjänsä kimppuun… Ja taas ja aina taas hän oli näkevinänsä neiti Iltamon heilahtelevan sinä ärsyttäjänä: ilkkuvana harakkana. Hän ärtyi. Hänen vihallansa ja sairaloisella kiihkollansa ei ollut enää rajoja, ei suuntaa. Hän syöksyi kaikkeen umpimähkään.
Hän pukeutui nopeasti ja läksi tapaamaan Hartevaa. Mennessänsä hän laski, että hän tulisi hänen luoksensa ikäänkuin sattumalta ja sitten johtaisi puheen hyvin varovasti asiaan.
Haudantakaisia lauluja.
Kamala kulkija vaelsi kuoleman pimeillä mailla. Kolkko kaiku kumisi synkässä pimeydessä.
Oli pimeä Manala. Siellä asuivat vainajat, huoneena kolkko hauta, ilona kalmiston rauha, pimeys silmän valona, vilu vaatteena ja eväänä omantunnon ääni: elävien mailla kulkiessa töillä ja tekemättä jättämisillä koottu haudantakaisten päivien vara.
Suuren kalmiston syvyydessä, maan alla kulki Perkele synkkiä polkujansa myöten. Maan multa oli hänelle sumua… Tie avautui hänen edessänsä siihen kuin savuinen holvi… Hän kulki haudasta hautaan, tarkastellen niissä asuvien elämää ja mitä on kelläkin eväänä omassatunnossa…
Pimeys oli synkimmillänsä. Suuri kulkija kulki, kasvon-eleet kivikovina… Joukko kalman-enkeleitä kulki hänen edellänsä, luut lihattomina, silmäreijissä silmänä tuikkava kamala valo… He olivat eläviä luurankoja… Henki oli luiden ytimissä, sielu toimi luun sisässä, itse luussa… Toinen joukko kulki herransa jäljessä… Ne veisasivat herrallensa ylistystä.
Luinen joukko kulki edelleen, kuoleman kamalaa tietä käyden… Etumaisilla kulkijoilla oli pääkallo lyhtynä kädessä… Kamala valo tuikki luisesta lyhdystä… Pelottavia olivat luiset enkelihaamut: Nivel kitkui astuessa… leukaluu vapisi… luun saumat natisivat pääluussa hiljaa, ainoastaan kuolleen korvaan kuultavasti…Pääenkelit kulkivat taaimpana, herraansa seuraten, sen käskyjä odotellen. Edimmäisinä edellä kulkivat pilkkopimeässä enkelien suuret laumat, soittaen herrallensa ylistysvirttä, säestykseksi taaimmaisten laulun sekaan.
Jo olivat edessä Manalan kamalat salat… Kaikki vaikeni…
Huomaamatta aukenivat synkkien hautojen ovet.