Perkele pysähtyi haudan oven eteen ja katsahti sisälle… Siellä asui kuollut, joka oli kieltänyt ja kironnut Jumalan, kun vaelsi elävänä maailmassa… Se teko oli hänen omassatunnossansa eväänä Manalan maille tullut… Se eväs oli nyt muuttunut tuleksi, joka paloi luiden ytimissä… Se poltti luita, vaan ei luu kulunut, ei sammunut sitä polttava tuli… Perkeleen ilmestyessä vetäytyi kuollut kauhusta haudan nurkkaan… Luut tärisivät pelosta… Hirmukauhu tuikutti silmäreijästä tulena… Hän pelkäsi Perkelettä… vieroi sitä kuin ilkeintä petoa… pyrki siitä irti ja ikävöi yhteyteen Jumalan kanssa…
Henki ei päässyt irti Alkulähteestänsä… Se ikävöi Siihen takaisin… Se katui Siitä eroansa ja puhdistui tuskan tulessa, päästäksensä takaisin Siihen josta oli kotoisin… Se pyrkimys ja katumus olivat se hirmuinen tuli, joka paloi luiden ytimiä polttamassa.
Perkele huomautti enkeleillensä kylmästi:
— "Hän ei vieläkään suostu minuun… Hän pyrkii Jehovan orjaksi takaisin…"
— "Mutta kun hän on huomannut sen turhaksi ja kyllänsä kitunut, väsyy ja kääntyy hän sinuun", — vakuutti Piru hänelle.
Kylmä kalmanviima löyhähti. Perkele lausui ylpeänä:
— "Palvelijani Harhama on tuhannen kertaa kauvempana Jehovasta, kuin tuo kurja kuollut tuossa: Hän on kironnutkin Jehovan… Siksi on hänen omassatunnossansa oleva evästä siksi paljon, että hän ei jaksa sitä kuluttaa ja kestää täällä… Hänen täytyy raueta minuun."
Hänen äänensä kulki kauhuna hautausmaan holveja pitkin… Se kierteli haudasta hautaan… Kauhistuneet vainajat värisivät kuin tulipitimissä.
Kamala kulkue kulki edelleen… Sivulla avautui synkkä hauta. Siinä asui kuollut, joka oli vanhempansa unohtanut, tuottanut häpeää niille… Siksi oli hän joutunut kelvottomana pois Jumalasta… Se oli eväänä hänen omassatunnossansa… Se tieto ja ikävä takaisin Jumalaan olivat muuttuneet ilkeiksi kuoleman rotiksi… Ne rotat nakertelivat hänen luitansa, purivat niitä yöt ja päivät… Hirmustuneena kyyristyi onneton kokoon Perkeleen häntä katsellessa… Rottalauma vikisi ilosta ja järsi hänen luitansa juoksennellen niitä pitkin ja poikki…
— "Hänkin kestää vielä", — lausui Perkele kovana. Kehno lohdutti häntä, vakuuttaen: