— "Mutta jos hän kestää nyt, on hän myöhemmin väsyvä. Ja sinun valittusi Harhama ei ole kestävä, sillä hän on vanhempansa unohtanut ja syvimmin häväissyt niitä… Hän on tehnyt äidistänsä katalan varkaan äidin."
Edellä kulkevat luurankoenkelit veisailivat Perkeleelle ylistysvirttä… Ne tunnustivat hänen voi maansa ihmisessä… Kuolleet kyyristyivät hautahuoneissansa… Inho kulki luita pitkin, kun kuulivat Perkeleen tulevan… Riemulaulu täytti huudot pauhullansa.
Matka jatkui… Se kävi haudasta hautaan… Vainajat värisivät, pirunviima kulki Perkeleen edellä.
Taas avautui haudan ovi… Siinä huoneessa asui varas. Omantunnon-tuska ja Jumala-ikävä olivat muuttuneet mustiksi käärmeiksi… Ne söivät häntä… matelivat ristiin-rastiin, luita pitkin ja poikin… kihisivät ilkeästi… kietoutuivat kaulaan, sekä sääriluiden ympärille… luikahtelivat sisälmyksissä kylminä ja inhottavina, eivätkä saaneet koskaan kylläänsä hänestä…
Vaan yhä kesti onneton kipunsa… Henki ei eronnut Jumalasta… Se ei päässyt irti, ei siis voinut antautua Perkeleelle, että olisi omatunto rauhan saanut, lakanneet sen soimaukset, jotka nyt käärmeinä aterioivat hänessä… Kylmä, ylevä harmi ja kiukku säteili Perkeleen kasvon-eleistä, kun hän näki, miten on vaikea ihmishengelle päästä pois Jumalastansa, oman itsensä ytimestä… Viha leimusi hänen silmäyksistänsä… Paholainen lohdutti häntä:
— "Aika tulee jolloin hänen voimansa lakkaavat ja silloin nukahtaa hänen henkensä sinuun…"
— "Se aika on tuleva", — ylpeili Perkele kovana. Onneton kiemurteli tuskansa käsissä… Perkeleen kauhu kutisti hänet kyttyräksi. Piru selitti herrallensa:
— "Ja jos tämä, joka on puutteessa toiselta ottanut, ei voi kestää, niin miten voisi sen tehdä valittuni Harhama, joka on varastanut varastaaksensa, ilman pakkoa siihen… Hänen rikoksensa Jehovaa vastaan on tuhannen kertaa suurempi kuin tämän… Ijankaikkisuus on liian lyhyt aika sitä sovittaa…"
Hirmuhuudot kuuluivat maan sisästä… Henget huusivat Jumalan apua…
Inhoten pakenivat ne Perkelettä, tuntiessaan hänen suuren tulonsa…
Pauhaava riemulaulu vaimensi tuskanhuudot tuskin korvaan kuuluviksi…
Kulku jatkui haudasta hautaan… Kaikki kolkkoni kolkommaksi… Manalan tulet tuikuttivat… Pelokkaina odottivat henget maakammioissansa… Eikä ollut missään pakotietä, ei lymyä, ei ovea kiinni panna.