Pimeässä kammiossa värjötteli huorin tehnyt… Hän oli sillä teollansa Jumalasta pois eronnut… Nyt oli hän onneton Manalan asukas… Hänen omantuntonsa tuomiset: tuska ja Jumala-ikävä olivat muuttuneet inhottaviksi syöpäläisiksi… Ne söivät häntä yöt ja päivät… Haisevina matelivat ne sisälmyksissäkin… sydämessä… suonissa… suussa ja kaikkialla… Likana tippui koko olemus… Tuskan ja inhon käsissä kärsi onneton, kun ei herennyt henki pyrkimästä Jumalaan takaisin… Ei antautunut se levollisena Perkeleen omaksi, vaipuaksensa sen tarjoomiin nautinnoihin… Hän oli huorinteon herkuista jo kyllänsä saanut.
— "Hän kestää, mutta minulla riittää myös ijankaikkisuutta. Minun henkeni on häneen siksi syvälle syöpynyt, ettei hän voi siitä puhdistua ennen voimiensa riutumista", — lausui Perkele, kivikovana, jumalallisen kylmä sävy kasvoillansa. Enkelit veisasivat hänelle:
"Elämässä sinun työsi alkaa, mutta manalassa jatkuu se. On ihmis-ikä tuiki lyhyt sitä tehdä. Se on arka hetki vain, hetki jolloin siemenesi tuskin ehtii maahan päästä juurin kiinni. Täällä vasta jatkuu työsi. Tääll' ei aika lopu koskaan. Ihmishenki täällä sulle puhdistuu, karaistuu ja vapautuu Jehovasta kokonaan."
Laulu vyöryi pimeässä… Kaiku eksyi sokkeloihin… Avuttomina värjöttivät kuoleman kotien asukkaat… Horna selitti herrallensa:
— "Ja valittusi Harhama on tehnyt huorin enemmän kuin tuhat muuta.
Hänen on turha yrittääkään päästä Jehovaan takaisin…"
Perkele lausui ylpeänä:
— "Hänen on täytynyt totella minun tahtoani…"
Pimeys oli pakahtua lauluun. Enkelit veisasivat
"Niinkuin kirkas aamunkoi valkenee sun valtasi. Kaikki voimat sulle raataa, joka puro sinuun virtaa, kaikki tuulet puhaltavat ijät kaiket sinuun päin. Voimakas sa oot ja suuri."
Maanraot olivat säveltä, haudat hirmua täynnä… Kuolleet värisivät kuin avuton uhri pedon edessä… Kaikkialla hohottivat haudat auki… Kaikkialle tunki Perkeleen tulinen katse.