Perkele pysähtyi synkeimmän haudan ovelle… Siellä asui murhaaja, omantunnon soimaukset ijankaikkisuuden varana… Ne ja Jumalaan ikävöiminen olivat muuttuneet murhatun hahmoksi ja sen veren-ääneksi… Haamu puristi häntä joka hetki tulisin kourin… Veren ääni tunkeutui tulena luiden ytimien sisälle… Se huusi kostoa hänelle… Se soimasi häntä… vaati häneltä elämäänsä takaisin… Onneton kiemurteli tulisissa pitimissänsä, Alkulähdettänsä ikävöiden…
— "Turhaa taistelua!… Minuun hänen täytyy raueta!" - lausui
Perkele jääkylmänä.
— "Sinussa on hänelle lepo… Sen on hän viimeinkin huomaava", — vakuuttivat enkelit.
Perkele jatkoi:
— "Hän on tappanut vihamiehensä. Mutta palvelijani Harhama on murhannut oman lapsensa, jättämällä sen hoidotta mieron varaan…"
— "Sinun henkesi on hänessä ilmestynyt kirkkaimpana", — riemuitsivat enkelit. Ylistyslaulu kierteli käytäviä, mateli hautojen läpi, pujotellen niissä, kuin suuri, ilkeä musta käärme.
Ylistyslaulu pauhasi… Pimeät haudat kumisivat… Kuoleman maa oli hirmua tulvillansa…
Perkele seisoi jo uuden haudan ovella… Siellä asusti valehtelija… Hänen omantuntonsa soimaukset ja niistä johtunut halu palata takaisin ihmishengen Alkulähteen yhteyteen, olivat muuttuneet ilkeiksi pieniksi kuoleman hiiriksi… Ne olivat aivan verisiä… Koko hauta oli niitä täynnä… Niitä kihisi kaikkialla… Ne rakentelivat pesiänsä haudan asujan sisälmyksiin… kuhertelivat siellä… tappelivat suupaloista… järsivät luita… rypivät veressä ja juoksentelivat suonien sisässä… Inho ja kauhu olivat onnettoman ainaiset huonetoverit kuoleman hautahuoneessa asumassa.
Perkele osoitti näkyä, ja lausui armotonna kuin jumala:
— "Hän on valehdellut erehdyksessä. Ja kumminkin on noin kaukana Jehovasta… Mutta valittuni Harhaman koko elämä on ollut tietoista valhetta ja petosta."