Oolavi oli sen kyllä jo huomannut. Hän muisti neiti Iltamon ja monet muut, ja mieli kuohahteli. Harteva jatkoi:
— "Mutta raha… se poika avaa kaikki neulan silmät suuriksi porteiksi ja selkosen-seljälleen… Kuule, Oolavi, kun sinulle sanon: Ei ole niin pientä tytön sydäntä, johon ei mies pääsisi, kun tulee vain aasina, jolla on kultakuorma seljässä…"
Toiset nauroivat. Harteva jatkoi viisasteluansa:
— "Ja mitä suurempana aasina vielä tuleekin, niin sitä väljemmästi ja komeammasti saa asua tytön sydämessä… Sillä tyttö tietää aina, että suuremmalta aasilta saa kuorman seljästä pois, helpommin kuin pienemmältä… Juo, Oolavi!… Oletko sinä koskaan pannut tytön rahasäkkiä kantavaa aasia rakastamaan?"
— "Olen ja komeasti", — kerskui Oolavi.
— "Ketä?… Kenen sydämen sinä olet pehmittänyt", — kyseli riemastunut joukko.
Hetkiseksi leimahti Oolavissa kerskailuhalu. Joku laulaa hoilotti kepeää laulua. Toiset tiedustelivat Oolavilta edelleen:
— "Kenen sydämen sinä olet solmuun vetänyt?"
Oolavi nautti siitä, että voi mainita huomatun naisen nimen ja samalla kostaa sille, osottaa että on hänet rahalla ostanut kuten porton. Viha ja kerskailuhalu sekottuivat hänessä. Hän unohti hetkeksi vihansakin neiti Iltamoa kohtaan ja hän lausui hänen nimensä ylpeänä, kerskahtaen. Joukko riemuitsi sitä kuullessansa:
— "Iltamonko!… Senkö korean harakan, joka niin somasti pyrstöänsä lekuttaa?…"