Vaunut lähestyivät jo niin, että Oolavi voi nähdä niissä istuvat. Hänen verensä kiehahti. Vaunussa istui neiti Iltamo, naureksien nuorelle ruhtinas Karavajefille. Sattumalta huomasi hän Oolavin, joka aikoi häntä tervehtiä. Neiti Iltamo huomasi sen ja käänsi päänsä pois, teeskennellen ei häntä huomanneensa… Hän häpesi Oolavia, joka kulki jalkaisin, eikä pukukaan ollut enää semmoinen kuin olisi pitänyt olla.
Oolavi näki ja tajusi sen kaiken. Hän ehti nähdä neiti Iltamon kaulassa sen helmikoristeen, jonka hän oli viimeisenä lahjana hänelle lahjoittanut. Viha ja harmi leimahti hänessä silloin ilmitulena. Hän päätti "näyttää". Hän laski kuinka hän ryöstön onnistuttua ostaa taas komeimmat vaunut, pakottaa huomatuimman kaunottaren kullalla rakastajattareksensa ja ajaa hänen kanssansa neiti Iltamon ohi heittäen häneen halveksivan katseen. Riemastuneena huudahti hän itseksensä:
— "Niin minä teen!… Minä näytän vielä, että sinun Karavajefisi on minun rinnallani keppikerjäläinen!…"
Hän kiihtyi, nautti voitostansa. Viha ja inho neiti Iltamoa kohtaan leimahti liekiksi. Hän sylkäisi ja mutisi halveksivasti:
— "Mokomakin pyrstösi kaupitsija!"
Hän alkoi laskea edelleen, mitä kaikkia hän miljoonillansa tekee. Hän puheli:
— "Miljoona ruplaa on yli kaksi ja puoli miljoonaa markkaa… Puolitoista miljoonaa riittää korvaamaan vaillingin. Ja miljoona jää…"
Joku rentun näköinen vastaantulija, puolijuopunut, töytäsi häntä vastaan. Oolavi sysäsi hänet syrjään, ärähtäen jonkun kiukkuisensanan. Sysätty hölmistyi aluksi ja huudahti:
— "Herra isä!… Mikä se oli?…"
Mutta selvittyänsä alkoi hän kiukutella nopeasti poistuvan Oolavin jälkeen, huudahtaen: