Mutta rovasti, kuten jo sanottiin, oli saanut uuden apulaisen, pastori Kakkisen. Se tutki asiaa. Ei hän kummankaan opissa huomannut mitään väärää, mutta kiusalliselta kun asia näin piispankäräjien edellä tuntui, niin hän rovastille vakaana puheli:
"Se pitää justeerata yhteen… Niiden molempien suunta."
Ja hän keksi keinon: hän päätti naittaa nuo riitaantuneet saarnaajat keskenänsä. Pitäjässä oli kiertokoulunopettajan paikka avoinna. Pytty-Syyrakin voi ottaa opettajaksi, ja silloin kyllä Kainostiina hänestä huolii. Niin hän päätteli ja ryhtyi puhemiehenä järjestämään asiaa. Rovasti oli rauhan mies. Ei hän kyllä niistä naima-asioista enempää kuin muustakaan välittänyt, mutta kun ruustinnakin nyt pastorin apuna sitä asiaa hänelle selitteli, niin hän, kuin koko jutusta eroon päästäkseen, mukasi:
"No naittakaa ne sitten!" Hän sytytti pitkävartisen piippunsa, istahti leveään keinutuoliin ja mistään enää enempiä välittämättä lisäsi:
"Tottapahan sitten lakkaavat uskosta riitelemästä. Kun saavat muuta riideltävää."
Nuoresta pastorista tuntui asia nyt kääntyneen niin hyvännepäin, että hän tuli aivan kiitolliseksi Herralle. Mieli semmoisena hän kristityn nöyrtymyksellä rovastille puheli, tapaillen:
"Vajavaisiahan me tosin kaikkikin olemme… ainakin Herran edessä." Nuorena pappina hän siinä nöyryydessänsä koki aivan vaistomaisesti samalla kelvata esimiehellensäkin, rovastille ja sen rouvalle, ja ylenti siis mieltänsä yhäkin hartaammaksi ja nöyremmäksi, lisäten:
"Mutta emmehän me avioliittoon mennessämme mitään kadota, vaan löydämme." Hän puheli sitä oikeastaan tätä kosimispuuhaansa puolustaaksensa. Mutta ei rovasti niistä puheista enää piitannut. Hän näytti nukahtaneen siihen keinutuoliinsa. Ainoastaan hiljaa savuava piippu ilmoitti hänessä vielä olevan henkeä ja eloa.
Mutta Pytty-Syyrakin ja Kainostiinan avioliitto tuntui pastorista nyt jo päätetyltä asialta.
* * * * *