"Mutta vaimo on niinkuin löyly, joka haihattaa, sillä vaimon henki on miehen puoleen." Hän laajenti nyt saarnaansa, puhui vaimon voimattomuudesta kasvattajana, todistaen:
"Sillä kun käärmeen viettelemä Eeva kasvatti poikansa, niin heistä toinen joutui murhatuksi ja toinen lähti lurjuksena karkuteille. Ja niin ei koko vaimon siemenestä jäänyt maailmaan yhtään miestä." Niin hän todisti mies- ja naissuvusta. Kainostiina oli jo pariin kertaan yskähdellyt ilkeästi, mutta hillitsi vielä itsensä. Syyrakki jatkoi:
"Mutta oikia mies ei ole koskaan ylpiä, vaan ainoastaan teoissa taidollinen."
Miten hartaalta, syvälliseltä se tuntuikaan! Uskonveljien sydämet avautuivat. Vaimot nyökyttivät hurskaasti. Syyrakki saarnasi nyt kuritta kasvaneita lapsia vastaan, syventyi, jatkoi:
"Ei myös oikia mies ennen aikaansa kukkona kieu, sillä Herra voi astua hänen eteensä ja kysyä siltä ylpiältä: Taidatkos sinä, sanoissasi ylpiä, itsesi oikein mitata? Ja mitäs me silloin vastaamme, jos meillä ei ole miehen taito?" Se oli kysymysten kysymys. Monet ajattelivat vakaina. Syyrakki saarnasi, kuin ei muka mitään erikoista tarkoittaisi. Hän syveni yhäti, puhui yhä raamatullisemmin, saarnaten:
"Mutta kun tuvasta nousee savu, niin silloin tietäkää, että vaimo leipoo. Ja niin on syntiinlankeemuksen jälkeen vaimon käsi kaikkialla, niin että koska Herra astuu meidän miesten eteen ja kysyy vakaana: Oletkos sinä itse itsesi edestuonut? niin mitä me vastaamme silloin?"
Mutta silloin Kainostiina päästi ilkeän naurun. Hän nauraa kikatti hyvin ilkeästi, kuuluvasti ja pitkään. Aivan oudostuttiin. Syntyi vaitiolo. Aluksi Syyrakki hämmentyi, mutta selviytyi pulasta katkaisemalla vaitiolon rauhallisella, lyhyellä:
"Veisatkaamme!"
Ja he veisasivat. He veisasivat hartaasti. Ylinnä muita veisasi Kainostiina, joka veti nyt virttä aivan uhalla, ilkeyksissään, yli muiden. Veisuun tauottua alkoi uusi vaitiolo. Ei hiiskaustakaan. Harrasta, jumalista äänettömyyttä. Senkin katkaisi Syyrakki, kysäisten äkkiä tyynesti: "Miksi Saara nauroi?" Hän oli kysyvinään sitä muutoin vain, raamatullisesti puhellakseen, mutta Kainostiina rähähtikin nyt vastaan, ja näin nousi julkinen uskonriita, jota emme kuitenkaan rupea perin pohjin selostamaan. Syvennyttiin siihen uskonmuodon ytimeen, lasten paremmuuteen vanhojen edellä. Kainostiina kiihtyi.
"Lasten ja imeväisten suusta se totuus kaikuu", kinasi hän Raamattuun vetoamalla. Hän oli jo punainen kasvoiltansa, nousi, varoitti kämmensyrjällä ja tankkasi nyt naissuvun puolesta sanankuulijoille kiivaasti: