"Titta-mettali!"
Siinä sitä oltiin. Virsu-Taavetti huomasi pojan puhuneen loukkaavasti ja ryhtyi sovittelemaan, puhellen siinä työssään Syyrakille:
"Poika siinä", yritti hän, mutta käänsikin äkkiä toiseksi ja tuohta teroittaessaan kysäisi:
"Niin että miehen säärestäkö sinä, Syyrakki?" höpisi hän sotkeakseen asian ja lisäsi kuin lohdutukseksi:
"Mutta onhan se toki mies itse säärensä arvoinen… Joskaan ei sääri vaatteen. Kun sitä todistit." Asia tuntuikin sillä sotkeutuneen. Virsu-Taavetti vain lisäsi:
"Ja arvo kuin arvo."
Mutta molempien mestarien mieli oli katkeroitunut, varsinkin Nyken, sillä hän ymmärsi miesten pilkkaavan häntä sillä housuasialla ja sillä vanhalla vahingolla ja kaikella, varsinkin Pytty-Syyrakin, jonka hän vainusi taas kokevan kieltää häneltä koko mestariarvon. Hän, kuten jo sanottu, oli tullut etsimään poikia pelatakseen niiden kanssa nappipeliä isävainajansa kirkko nutusta varkain ratkomillansa napeilla, joilla hän aikoi voittaa Puputin Vessun vaskiset vanhan sotilaspuvun napit, mutta ei se pelihimokaan nyt enää elähyttänyt. Hän oli paisunut, ja niinpä sukeutui pelin aikana tappelu, jossa Nyke, sen sijaan että olisi voittanut napit, menetti kaksi hammasta ja palata pullitteli kotiin onnettomana, likaisena ja katkerasti parkuen. Äiti oli sillä välin lähtenyt Syyrakin saarnoille, ja Justiitta sai yksin lohdutella onnetonta mestaria. Kainostiina oli lähtenyt Pytty-Syyrakin saarnoille hakeakseen aivan hakemalla uskonriitaa, kukistaakseen sitten viisaudessa hänen kanssaan kilpailevan miesprofeetan.
* * * * *
Ja voimallisesti se Syyrakki nyt saarnasikin. Hän saarnata tuherti nimenomaan naisprofeettoja vastaan. Hän alkoi kaukaa, laajasti, alusta.
"Kun esiäitimme Eeva uskoi käärmettä", niin hän alkoi. Hän puhui vaimon herkkäuskoisuudesta autuuden asiassa, ja Kainostiina arvasi, että se tarkoittaa häntä. Syyrakki sanoi autuuden asiassa tarvittavan vakavuutta ja todisti: