Mutta ei hänestä nyt tuntunut ilta elokuun illalta, ei koti omalta. Hän heittäytyi sänkyyn selällensä ja itkeä porasi siinä minkä jaksoi, täysissä tamineissa, kotiväkensä kiusaksi. Hän huusi täyttä kurkkua, ja turhaan koki äiti kieltää, turhaan Justiitta mairitella. Hän oli tottunut olemaan isäntä talossa ja porasi uhalla, ja kun Justiitta koki hyvitellä, niin hän siinä selällään huutaessaan potkaisi vihaisesti ja vannoi porun seasta:
"Mutta ei vaan Pytty-Tyylakkia!… Vaikka taatana, niin ei vaan
Tyylakkia!… Ja vaikka tylkäiten itäni konnulle, niin ei vaan
Tyylakkia."
Herra siunaa! Eivät ne ymmärtäneet asiaa, eivät sitäkään, että Nyke sillä Justiitalta kuulemallaan isänsä konnulle sylkäisemisellä uhkaa karata, lähteä kaikkeen maailmaan julistamaan sitä suurta viisauden sanaa, kuten mestarin tuleekin. Justiitta päivitteli:
"Se on Lötjönen taas narrannut ja kiusannut lasta sillä ässällä."
Hän suuttui Nyken puolesta Lötjöselle, ja kun hän ulos mentyään näki sen pihamaan nurmikolla laiskana viruvan, niin rähähti sille vihaisesti:
"Nyt ja alkakaakin heretä lasta kiusaamasta, tahi näytän tässä teille kohta jo kuivat leivät."
Mutta ei Lötjönen viitsinyt olla sitä rähähdystä kuulevinaankaan, sillä hän mietti viitsisikö vielä imaista nysästä savut vai antaisiko sen jo lerpahtaa ikenestä nurmikolle.
VII
Siinä pappilan akkunan alla oli loiva, kalteva pelto, jossa nyt kasvoi hiljainen kaura. Kanslian akkunaan näkyi pellon lävitse sukeltava tie, jota myöten eukot myttyinensä vakaina pappilaan vaelsivat. Monesti oli pastori Kakkinen sitä niiden tulovaellusta akkunasta tarkannut ja hän oli jo tottunut arvaamaan, onko tulijalla mytyssä voihinkki vaiko kastettavaksi tuotava lapsi. Sama se oli hänelle kumpiko siinä oli, mutta muutoin hän vain sitä näkyä seuraeli.
Ja nyt hän huomasi samaista tietä myöten saapuvan Pytty-Syyrakin. Se ei tiennyt vielä naima-asioistansa mitään ja saapui kantelemaan niistä uskonriidoista, tervehti, ja pastori kehoitti istumaan. Syyrakki alkoi valitella.