Vihdoin viime kesänä, neljäntenäkymmenentenä aviovuotenansa, oli hän kerran ettonetta makaillessansa johtunut ajattelemaan, mahtoikohan olla vesisuoni siinä aivan hänen allansa, keskellä pihaa, missä hän loikoi mahallansa päivänpaisteessa, piippunysä ikenissä. Hän oli sitä tovin aikaa miettinyt, ja kun ei päässyt muutoin varmuuteen, oli hän käynyt uteliaaksi kuin lapsi ja arvellut:
"Ka, kaivaa häneen kaivon, niin sittepähän näköö, vettäkö hänessä on vain muata."
Ja oitis oli hän ryhtynyt kaivamaan. Saisihan Ieva Liisakin silloin kaivon ja jättäisi kiusaamisen. Niin oli hän jättänyt kiireellisemmät työt kesken ja alkanut painua maan sisään sitä mukaa kuin kaivo syveni. Ja kun Ieva Liisa häntä silloin torui, muistuttaen että nyt, kiireenä työaikana, ei sovi tuohon puuhaan puuttua, oli hän vain rauhallisena arvellut:
"Ka, eipä sitä muuten tiijä, muako siinä on vain vesj pohjalla … jos ei kaiva kaivuu."
Ja hän kaivoi, pääsi vesisuoneen asti, oli tyytyväinen, lopetti työnsä ja arveli vaimollensa:
"Vesj siinä olj."
Ieva Liisa ei tiennyt mitä sanoa. Hän murisi jotain kiireestä työajasta. Mutta levollisena selitti silloin mies:
"Ka, ihehän sie sitä vatkutit jo neljäkymmentä vuotta … sitä kaivuu… Niin jotta nytpähän hiän sitte on."
Niin oli valmistunut kaivo. Siitä puuttui nyt ainoastaan puitteet ja kansi, ja ne siitä puuttuvat tänäkin päivänä.
* * * * *