"Sen pitii se kaivosa siihen kaivoo keskelle pihoo! Eikä sillä ies sen vertoo oo älyy, jotto panis kannen!"
Miehen ajatukset hidastuivat nyt hiehon kohtalon johdosta verkallisemmiksi. Siinä hiljakseen touhutessansa puolustautui hän toki kuin hökäisemällä:
"No kukas sitä nyt luul, jotta ihe pirukaan hyppevää auk olevaan kannettomaan kaivoon ihtiisä hukuttamaan."
Ja todellakin tuntui se hänestä mahdottomalta. Jos olisi ollut petollinen, lahonut kaivon kansi silmänlumeena, niin siitä olisi vielä voinut erehtyä. Mutta hypätä kaivoon joka aivan ammotti auki ja siten ikäänkuin varotti turmasta! Ei ainakaan hän olisi moiseen pudonnut.
Niin puuhailtiin, Ieva Liisa touhukkaammin, Pekka Puavalj itse tyynenä, vaimon hyvitellessä hiehoa surkutteluilla:
"Niin, Punikki-rukka… Ammuuko se Liisan Punikki… Yy-yy!" hyvitteli hän lopuksi, säälitellen, hiehon ynisevää ammumista matkien, suuttui samalla mieheensä ja äsysi sille viimein:
"Ja ala turistoo siinä sitä nokkoosj ja mää hai Viänäsen mökiltä lisäks nuoroo, jotta suap nostoo!"
Jussi Viänäsen mökille oli matkaa puolen kolmatta kilometriä. Pikemmin joutuaksensa oli Pekka Puavalj valjastanut tamma-rupukkansa liistereki-pahasen eteen ja ajoi nyt purussa ja pakkasessa umpista tietä myöten. Lyhyt turkki uumenilta vyötettynä, piippunysä hampaissa oli hän asettunut polvillensa rekirähjänsä sevälle, josta hän paremmin ylettyi lyödä räpsyttelemään tammaansa. Tämä koki pyrkiä eteenpäin paksussa lumessa, pistäen vaivaloiseksi juoksun lönkytykseksi aina räpsäyksen saatuansa, mutta oitis taas pysähtyen astua kopsuttamaan, pää aina painuksissa.
Siinä kiireen touhakassa oli Pekka Puavaljkin ikäänkuin tullut hieman kärsimättömäksi. Se oli ensi kertaa hänen elämässänsä. Kun matka tuntui edistyvän liian hitaasti, nyhti hän tammaa ohjaksista, jopa joskus ärjäsikin sille ja sadatteli hitaasta kulusta, soimaten:
"Tie ennättää siitä altasj hävitä siinä mualiman hävityksessä ennenkun piäset toiseen paikkaan!"