Järven keskiselällä pujahti silloin toinen kipperä venepahanen saaren takaa vastaan. Mutta kun soutajat istuivat selin toisiinsa, eivät he huomanneet toisiansa ennen kun jo olivat sivuuttamassa. Vastaantulija, Tuomas Kuivalainen, herkesi silloin soutamasta ja katseltuansa aika tovin, kuinka Pirhonen reuhkasi veneessänsä aallolta aallolle, tervehti tätä ilmottaen kovaäänisesti:
"Nyt sitä rutkaletta on jo nähty."
Oitis älysi Pirhonen että vastaantulija tarkotti karhua, joka oli viime kesänä repinyt toisen ja paraan lehmän sekä häneltä että hänen naapuriltansa Olli Jumppaselta, ja tappanut Pirttipohjan jokaisen mökin nuoren karjan. Koko kesä oli siitä pedosta puhuttu, sitä oli vahdattu, sille oli hiottu kostoa, mutta sitä vaan ei oltu nähtykään. Koko kesän oli Pirhonen houkutellut naapuriansa, Olli Jumppasta, yhteiselle karhunajomatkalle, mutta tämä oli kieltäytynyt. Joskus se oli sanonut kieltäytymisen syyksi sen, että "ei sitä kesällä kumminkaan löydä." Useimmiten oli kumminkin selittää murissut:
"Jos sitä ei saa tapetuksi, ruojaa, niin se vaan härnäytyy ja repii viimeisenkin lehmän."
Oitis herkesi Pirhonen soutamasta ja korjasi piipun ikenistänsä taskuunsa. Hän riemastui kuullessansa, että peto on nyt nähty. Koko kesäkauden hautunut viha sai jo hieman tyydytystä, ja hän vastasi, karhulle kutitellen: "Ahäh, pakana!"
Airot kohoina katselivat miehet hyvän aikaa toisiansa. Sitte lisäsi
Kuivalainen:
"Siellä Suolamäen perällä sanoo Olli Kokko sen nähneensä."
"Vai Olli sen näki."
"Ollinhan ne kehuvat sitä nähneen. Kaksi pentua oli ruojalla ollut mukana", vahvisti Kuivalainen.
Tuuli oli alkanut ajella molempien veneitä, ja kun puhelukin tuntui olevan lopussa, tarttuivat miehet jo airoihin. Vasta kun olivat parisen airon vetoa soutaneet, lopetti Pirhonen keskustelun uudella kysymyksellä: