Jumppanen murjotti syrjäsilmällä parkkitiinuun. Luikurinen lykki karvoja nahkasta ja kysyi kuulumisia. Pirhonen mietti kotvasen ja alkoi:
"Nahkaako se tämä Luikurinen vaan parkitsee?"
"Nahkaa parkitsee Luikurinen, nahkaa… Ja Luikurinen kun sen parkitseekin ja siitä tekee otrakkaat miehen jalkaan, niin työihmisestä se mies menee vaikka hän muuten olisi paljas kyntöhärkä!… Pane siitä savut… Ja kyllä sitä onkin tuossa parkkitiinussa jo toisenkin pirttipohjalaisen tavara liuonnut ja rahaa tulee Luikuriselle, niin jotta ilettää!"
"Vai tulee! Paljonko tulee noin isonpuoleisen kyntöharän nahkasta?" pääsi Pirhonen likemmä asiaansa. Luikurinen kehui:
"No tulee siitä minkä vaan ilkeää tinkiä. Eikä vaan alle kymmenen tarvitse tämä Luikurinen oikean härkäkarhun nahkaa piiskata."
"Mhyy!"
"Ei tarvitse, ei… Vai ei Pirttipohjaan sen parempia kuulu", toisti Luikurinen. Pirhonen muisti, että rahaa ei ollut. Piti siis maksaa tavarassa. Hän penäsi:
"Mutta jos niin kuin luonnossa tahtoisi maksaa… olisikohan huokeampi?"
"No sama se! jos antaa lehmän viimeisen vasikan, kun se jo on yli kesän elätetty, niin oli menneeksi!" suostui Luikurinen. Pirhonen raapasi korvallistansa muistaen, että hänellä samoin kuin Jumppasellakin oli yksi vasikka, ja karhuja oli kolme. Hän yritti viekkaudella tinkiä, kysyen:
"Vaikka kyllä kai niitä karhun nahkoja menisi kolme kahdesta vasikasta?"