—Ei ole … ei ole! yhtyi vielä Koljonen ja nyt puhuttiin pitempi aikaa päivän tapahtumista ja telefoonin osuudesta niihin. Vihdoin ilmoitti lautamies:
—Ka sittepä minä voin tässä samalla tiellä manata vallesmannin puolesta käräjiinkin … vastaamaan siitä telehvoonin vikuuttamisesta…! Kun tämä siltavouti on tässä vieraana miehenä!
Raskas, synkkä äänettömyys seurasi niitä sanoja.
Vieraiden lähdettyä selvisi Eevastiina ja pitäen varansa, ettei mies pääsisi häntä taas onnettomuudesta soimaan alkoi hän sille juonitella, syyttää telefoonin särkemisestä. Hartaalla äänellä kaikerteli hän:
—Kun sitä olisi siinäkin asiassa uskonut ja luottanut sanan apuun, eikä siihen omaan voimaansa, niin ei olisi tätäkään tullut.
Niin alkoi katkera juonittelu. Tuli jo iltapäivä. Yhä jatkui jurnuttelu.
Jo huokaili Eevastiina ilkeästi:
—Mutta onpa tuo osannut vaimonkin silmät soaista … on se osannut pimittää vaimon, kun se on kaikkien pahantekijöiden kelkkaan sen suostumaan saanut…! Hoh-hoi sentään!
Mutta nyt vastasi jo Antti Juhana yhtä ilkeästi: Ovesta ulos työntyessään myönteli hän:
—Ka eipä se sanankaan valkeus jaksa valaista ihan älytöntä akkaa … koskapa on antanut sen joutua tään tuhman miehen kelkkaan!
* * * * *