—Uskaltaisin… Ja vaikka olisi isäkin, niin minä uskaltaisin! ylvästeli Sakuja kehasi:
—Ja honottaakin uskaltaisin isän tavalla… Ja yhdenkin kerran kun isä tuli kotiin, niin me Simosen Pojun kanssa honotimme navetan ylisillä niin jotta isä kuuli.
—Löikö se sitte?
—Ei… Se ei nähnyt… Mutta mammalle se oli sitte iltasella äkäinen ja sanoi, jotta: mitä pahan hengen poikia sinä kokoat sinne ylisille!
* * * * *
Seuraava päivä oli sunnuntai. Se oli kaunis, tyyni päivä. Huolettomana vaelsi nuori joukko, kiersi takateitä myöten maantielle ja painui sitä pitkin edelleen. He tulivat vieraan seurakunnan kirkolle. Äkkiä kumahti kirkon kello ja Esa huudahti:
—Pojat…! Nyt on pyhä…! Toisetkin sen hoksasivat ja Saku ehdotti:
—Lähdetään kirkkoon… Jos siellä on semmoinen lukkari kuin isä, niin sitte honotetaan sille!
Ja juoksujalassa painoi joukko kirkkomäelle. He eivät kumminkaan ehtineet aivan kirkon luo, kun tapasivat joukon tuntemattomia poikia tienvarrella aidalla istumassa. Vesa lähti juosta renttuuttamaan niiden luo, huutaen niille juostessansa:
—Pojat hoi! Vaihdetaan hattuja!