Aku riensikin avuksi. Mutta silloin syöksyivät pojat Sakun avuksi ja vastatappelijoiden joukko liittyi yhdeksi. Syntyi sanomaton rähäkkä… Kepit heiluivat, revittiin vaatteita, tukistettiin, huudettiin. Meluun sekaantuivat tappelevien poikien koirat: nähdessään omansa mylläkässä ne juoksentelivat ympäri nujakkaa, haukkuivat ja ulvoivat. Kuului jo kirouksia ja itkua ja jo vuoti usean nenästä verta.
Mutta onneksi kuului melu kirkkoon. Suntio juoksi sen johdosta hätään, ennen kuin ehti pahempaa tapahtua. Siepaten eräästä kärristä ruoskan, juoksi hän nujakkaa kohti huutaen:
—Annan minä teille…
—Voi… Suntio! kuului huudahdus ja kuin siivillä lentää syöksyi koko tappeleva joukko pitkin tietä jokirantaan. Siellä pesivät he haavansa, istahtivat aidalle, toinen joukko toiselle ja toinen toiselle puolelle tietä ja rupesivat toisiansa härnäämään, kertomalla vastustajista ilkeyksiä toisillensa niin kovaäänisesti että vastustajat kuulivat. Juntus alkoi:
—Tuon keskimmäisen yhden pojan kotona on miehillä hattu nurin päässä!
Toverit sille nauroivat vastapuolen harmiksi. Nämä maksoivat haukkuen:
—Nuo pojat ovat siitä pitäjästä, jossa syödään huttulusikalla tervaa!
Voitokkaina, vastapuolta sapettaaksensa nauroi sille se joukko. Joku lisäsi:
—Ja sitte siellä kun syödään, niin lusikka on alassuin!
Taas nauroi se puoli. Vastapuolta silloin tuo harmitti. Niin jatkui tämä kiertelevä haukkuminen. Mielet alkoivat kiihtyä ja uusi tappelu oli lähellä. Mutta silloin sattui postin kuljettaja ajamaan aika kyytiä ohi. Aisakellon kova ääni viehätti poikia ja Vesa huudahti: