—Pojat…! Koitetaan jaksetaanko juosta postin jälestä!
—No! syöksyi meidän tuttu, retkeilevä joukkomme koettamaan voimiansa juoksussa.
* * * * *
Närhin taloon asti jaksoivat pojat pysytellä postinkuljettajan lähettyvillä, mutta siinä he jäivät jälkeen ja poikkesivat talon karjapihalle, siellä rakenteilla olevia tikapuita tarkastamaan. Siellä sattui olemaan kuivuuden tähden hieman ravistunut kaljatynnöri. Vanteet olivat höltyneet. Helppo oli ne saada irti ja oitis hoksasi Saku ehdottaa:
—Montako poikaa meitä on… Yksi … kaksi … kolme … neljä … Vesa viides … Vikki kuudes … minä seitsimäs…! Seitsemän poikaa.
Hän luki nyt tynnörin vanteet ja ilmotti:
—Joka pojalle tulee vanne ja sitte ajetaan niitä kepin kanssa pitkin tietä.
Oitis olivatkin vanteet irrotetut ja tynnöri lautoina. Ja nyt alkoi iloinen kulku. Kukin pyöritti vannettansa juosten sen vierellä, estääksensä sen kaatumista, ja niin mentiin aika kyytiä pitkin tietä. Missä he vaelsivat talon ohi, juoksi koko väki katsomaan ihmettä ja siunailemaan:
—No mitä maailman lopun kulkijoita ne nyt mokomat ovat!
—No en paremmin sano, siunailivat toiset.