Enemmittä häiriöittä voivat pojat kumminkin matkaansa juosta hölköttää. Kuivalaisen talon kohdalla liittyi heihin kaksi poikaa ja sitten aina yksi kerrallansa, kunnes heitä oli kaikkiaan kaksitoista. Mutta viimeksi liittyneet viisi vanteetonta juoksi erillänsä, jälkijoukkona, uteliaisuudesta mukana pysytellen.
Niin tultiin erääseen jyrkkään ylämäkeen. Sitä ylös kävellessä sanoi
Juntus:
—Voi piru kun on nälkä!
Nyt sen huomasivat toisetkin. Pidettiin asian johdosta neuvottelu.
Neuvottelun kuluessa riemastui Otto yhtäkkiä ja huudahti:
—Minäpä tiedän, pojat!
—Mitä? odotti joukko. Otto selitti:
—Kun olisi vaikka naurista!
Se neuvo tuntui hyvältä, mutta Juntus huomautti:
—Eipä ole!
—Jos kuka tulisi vastaan, niin kysyttäisi missä on, jatkoi Vesa ja siinä toivossa lähti joukko mäen päälle päästyä taas juoksemaan, toivoen pian löytävänsä naurishalmeen.