—Eipä ole rautavannetta, kehäsi silloin Otto ylpeänä. Helmi yhä vastusteli:
—Vaikka ei… Mutta ompa puuvanne.
Ei tietty mitä sanoa. Hölmö Juntus toki huomasi ja ilmotti:
—Eipä puuvanne ole niin hyvä.
Sillä lailla he jatkoivat kaupan hieromista kunnes tulivat erään metsätien haaraan. Siinä sanoi Helmi:
—Tästäpä se menee tie sinne Pinnasen naurismaalle, mutta minä en sano.
—Mitä et sano?
—Sitä mistä se sitte menee siinä toisessa kohti, josta eroaa Pajusen mökille, hymyili Helmi viisaana.
Mutta kun tinkimistä yhä jatkettiin ja Saku lupasi antaa vielä leluja, suostuikin Helmi oppaaksi ja he lähtivät Pinnasen naurismaalle. Sinne vievä tie oli huonoa polkua. Vanteet eivät siinä pyörineet ja siksipä pojat heittivätkin ne tiepuoleen, yksi ensin, toinen sitten. Täten tulivat ne olemaan jonkunmoisina tien viittoina myöhemmille etsijöille. Matkalla yhdistyi jälkijoukko ja niin oli heitä lopullisesti kaksitoista poikaa ja yksi tyttö.