Sillä välin oli lukkarin ja vallesmannin taloissa saatu asiaan aina uutta valoa. Nikodemus oli jutellut Oton ja Esan katoamisesta ja vallesmanni oli oitis oivaltanut asioilla olevan yhteyttä. Tutkimalla sai hän selvän, että Oton ja Esan koko ja puvut vastasivat samojen juoksupoikien kokoa ja pukuja, jotka olivat telefoonia kivittäneet. Joku vaimo oli huomannut samojen poikien käyneen riihessä ja ladossa ennen sen paloa. Asia oli nyt selvä. Vallesmanni meni tarkastamaan riihtä. Siellä hän joutui aivan raivoihinsa huomattuansa, että vene oli mätetty pehkuja täyteen ja pehkut olivat tervan kuivuessa iskostuneet kiinni. Hän tiesi oman poikansa olleen siinä osalla, päivitteli sitä vaimolleen ja vannoi jo käsiänsä hykerrellen:
—Mutta kunhan sinä kanalja tulet, niin opit sinä!
—Kauno! varotti siihen äiti, joka oli jo toipunut ja iloitsi lapsensa takaisin saamisesta.—Sinä et saa, Kauno, niin sanoa lapsesta!
—Opit sinä kanalja, kunhan kynsiini sinut saan! korotti vallesmanni ääntään toistaessaan uhkailuaan.
—Kau-no! varotti siihen rouva nyt kovemmin, ja kun mies jatkoi uhkailuaan, julisti hän tarmokkaasti, lastansa suojaten:
—Mutta sinä et saa koskea siihen poikaan, sillä se on minun oma lapseni! Hän kiivastui ainoan poikansa puolesta toistaen, aivan jalkaa polkien:—Se on minun ainoa lapseni, muista se aina. Minä olen sydänallani sen kantanut enkä anna sitä sinun revittäväksesi.
—Mutta se oli minun veneeni, jonka hän olilla tuhri, kiivastui vallesmanni ja yritti jatkaa:—Ja minä annan semmoiselle sikiöl…
—Kau-no! keskeytti rouva jo entistä ankarammin.
—Elä sotke siinä, tiuskasi mies. Mutta silloin nousi rouva ja kysyi juhlallisesti:
—Kauno Valdemar…! Minä kysyn sinulta Kauno Valdemar, jotta sillä laillako sinä puhut minul…