Hän aivasti välillä, kihnutteli lukkarin tavoin nenänsä aluksen nenäliinallansa ja jatkoi:
—Ne Oton vaatteet möi jo meidän Kerttu Karoliina sille Heikki Nissisen eukolle.
Äiti huokasi lastansa muistellen. Nikodemus silloin lohdutteli:
—Ainoa poikakos tämä sinulla olikin?
—Ainoapa hän oli! kujerteli Eevastiina ja nyt ilmotti Nikodemus kuiskailun tavoin:
—Mutta siksipä annetaankin sinulle esikoisesi jälleen elävänä!
Isä ja äiti joutui ymmälle. Pitkältä sai Nikodemus selittää asian vaiheita, ennen kuin se selkeni. Aluksi molemmat tavallaan riemastuivat. Mutta Nikodemus, jonka olo oli nyt vaatteiden tähden epämukava, nuuskaili ahkerasti ja kertoi lisää. Hän tuli myös maininneeksi vallesmannin ladon palamisesta ja lisäsi:
—Se vallesmanni kuuluu näitä äskeisiä vainajia siitä epäilevän.
Kuten synkkä pilvi kohoaa ja taivas sen johdosta pimenee, niin synkkeni nyt taas Antti Juhanan mieli ja Eevastiinan mieli katkeroitui.
Ja jos oli ennen ollut tämä lapseton väliaika raskasta ja tuskallista ja riitaista, niin tuli se nyt Nikodemuksen lähdettyä vieläkin pahemmaksi. Isä murisi jo: