—Millä he kaikki siirapit tässä maksettanee…
Eevastiina älysi sen olevan hänelle tarkotetun ja varustautui. Mies selittikin, itsekseen murmottaen:
—Kun ihan tahallaan laitetaan lapset latoja polttamaan.
—Hoh-hoi … hoh-hoi…! Äidin sen vain pitäisi osata siirappisopat keittää, vaikka ei olisi vettäkään talossa, huokaili siihen Eevastiina. Mutta nyt jo murahti mies entistä synkempänä:
—Olisit itse mennyt … kun sitä siirappia niin himosit.
Eevastiina heittäytyi nyt niin jumaliseksi kuin vaan osasi ja soimasi sitä tietä riidellen miestään. Mielet katkeroituivat sappikatkeriksi. Pelko että täytyy maksaa vielä lato, vei jo mielen maltinkin. Jo valitti mies riitelemällä:
—Mutta sitä siirappia kun pitääkin olla, jotta vaikka hänessä uisi… Ei enää mikään muu ruoka vältä…! Ja sitten vielä ne pojan vaatteetkin sille Nikodemukselle hilloi, eto ölinästä.
* * * * *
Oven täyteinen vaatenyytti selässä työntyi silloin tupaan Kaino
Josefiina, viskasi kantamuksensa lattialle ja siunaili:
—Siinä ovat nyt hynttyyt! Nyt siitä miehestä pääsi lopultakin ihminen rauhaan!