Hän oli saanut jo osan nyyttiänsä puretuksi, järjesteli talouttansa ja kysyä heläytti nopeasti, muuttuneella äänellä:
—Niin jotta saisikohan tässä teillä asuntoa siksi kunnes ennättää vaikka palveluspaikan saada?
Pitkään aikaan ei vastannut talon väki. Kaino Josefiina toisti:
—Kyllä kai tässä teillä sen verran yösijaa on?
—Ka onhan tässä… Vaikka viihtynetkö tuossa, tässäkään … se kun tuokin yhä vain siitä siirapista jurnuttaa.
Antti Juhana huomasi taas joutuneensa umpikujaan. Siitä pelastuaksensa hän murahti:
—Eipä ne olekaan hukkuneet, pojat.
—Häh?
—Ka mene kysy itseltään Nikodemukselta, kun et usko, murisi Antti Juhana. Kaino Josefiina vilkuili silmät hämmästyksestä pyöreinä; mutta toinen murisi lisää:
—Kun ovat toki vallesmannin ladonkin polttaneet sen jälkeen, niin ei sitä tarvitse luulla, jotta ne hukkuivat … pojat!