Niin tehtiinkin. Koirat kulkivat nelin ryömin, punonnainen häntänä, ja haukahtelivat. Kirkkoväki oli paikoillansa, Juntus lauteilla ja Saku seisoi tervakorvossa saarnaten:
—Minä saarnaan satuja, niin kuin pitkiä suksen latuja. Kuka niitä myöden kulkee ja silmänsä sulkee, hän papin pussiin putoo ja lempo säkin suun kiini kutoo!
—Hauku nyt jo Otto! tarttui Juntus. Otto haukkui ja Vesa uhkaili häntä kepillä, hätistellen:
—Sipi… Sipi, pois koira!
Naurettiin, rähistiin. Koirat ärisivät ja haukkuivat. Saku jatkoi nyt:
—Ja kuule sinä syntinen kutale ja sinä koko maailman hutale: tee sinä parannus kohta niin ruustinna saa lohta… Ja pappilan apupapin papupata pankolla papattaen porisee ja kiehuu ja kuohuu… Amen! Honota nyt Juntus…! Honota: Hon-kon-kon-kon-kon!
—Ei vielä … ensin rukous! oikasi joku. Saku luki lorun: isämeidän istu puussa ja kehotti:
—Nyt honota niin kuin isä… Ja kaikki muut Juntuksen kanssa.
—No! suostui joukko. Juntus veisata honotti tuohesta, minkä huutaa jaksoi ja toiset honottivat täyttä kurkkua mukana. Vesa piiskasi koiria. Koirat haukkuivat, härisivät ja tappelivat ja koko sauna oli kuin pahojen henkien pesä. Kaikki päättyi yhteiseen, iloiseen ja meluisaan häränpyllyjen laskemiseen.