—No vieritetäänpäs! riemastui siitä toinen ja ryhtyivät toimeen. Vaivoin saivat he kiven irti. Se ei ollut aivan pyöreä, eikä siis alussa ottanut nopeasti pyöriäksensä, vaan täytyi poikien sitä autella. Niin joutuivat he kiven matkaan ja sitä mukaa kun sen vauhti koveni, yltyi heidän riemunsa. Viimein eivät he tarvinneet muuta kuin juosta jälestä ja kaiken lopuksi lähti kivi semmoista vauhtia, että heillä oli työ perästä keretessä. Innoissansa, täyteen juoksuun painuen uhkasi Esa:
—Nyt … vaikka haletkoon!
—No nyt … vaikka haletkoon! huudahti Ottokin ja täyttä voimaa painoivat he rinnettä myöten kiven perästä. Viimein syöksyi kivi lehtoon, että puut ruskivat, ja molemmat pojat lankesivat aidan pohjaan ja lensivät mahallensa sammalikkoon.
Ja ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, olivat pojat oitis taas jalkeilla. Tapaus oli heidät rohkaissut ja entistä uskaliaampina he lähtivät etsimään pelättyä härkää, samosivat läpi metsän ja tulivat lähelle Immosen entistä kaura-ahoa. Siinä pysähtyi Esa ja sanoi:
—Nyt se on.
—Mistä sinä tiedät? hiljeni taas Oton ääni. Toinen selitti:
—Kun lehmän kellot kuuluvat.
Ja sitten taas vaiettiin. Otto jo pyysi hiljaa:
—Mene sinä yksinäsi!
Mutta Esa vaikeni ja heilutteli vain kannuansa. Neuvotonna käytti Otto viekkautta: hän huomautti hiljaa: