Hetkisen viivähdämme toki vallesmannin talossa.
Oli jo aamiaisaika. Herra ja rouva odotti epätietoisena. Muutoin oli talossa verrattain rauhallista.
—Johan ne nyt sen toivat… Vesan! kuului silloin ääni keittiöstä. Isä ja äiti syöksyivät vastaan ottamaan. Rouva oli ilon vallassa. Hän pelkäsi miehensä yrittävän kurittaa poikaa ja varustautui, rientäen edelle. Varottavasti huusi hän:
—Sinä et saa, Kauno…! Sinä et saa koskea siihen!
—Paholainen, ähisi isä kuin itseksensä, käsiänsä hykerrellen, valmistuen. Kuului jo portaiden kopina. Jo tartuttiin oveen. Vastaan rientävä äiti avasi sylinsä valmiiksi. Matti työntäsi pelokkaan, vastustelevan pojan ovesta eteiseen ja murahti:
—Siinä se nyt on!
—Rakas laps… yritti äiti syli avoinna, mutta jäi aivan sanattomaksi nähdessään edessään poikansa näköisen, likaisen ja huonosti puetun tytön.
—Fyi! sai hän hiljaa suhahdetuksi.
—Mi… mitä tulimmaista tämä on! hämmästyi isäkin. Seistiin ääneti. Vesa alkoi solua hiljakseen, selin seinää myöten luistaen vanhempiensa ohi.
—Mi… Mitä lempoa tämä on? huusi isä ulos Matille kasvot punaisina. Tämä alkoi selitellä. Sillä aikaa luisti Vesa seinää pitkin ruokahuoneeseen. Siellä makasi Musti sängyn alla. Hän kaivautui sen toveriksi ja alkoi hyväillä Mustia. Hetken perästä saapui isä, tarttui poikansa nilkkoihin ja vetäsi hänet pois sängyn alta. Äiti riensi väliin ja nyt alkoi loppuselvitys. Äitinsä avulla selvisi Vesa siitä verrattain helpolla ja kiitollisena kietoutui hän nyt yhä lähemmin äitinsä pojaksi.