* * * * *
Joukon viimeisinä jäännöksinä vaelsi nyt Otto ja Esa kotikyläänsä kohti kannuinensa, tuoppinensa. Alussa he olivat iloisempia, mutta mitä likemmä kotipaikkaa pääsivät, sitä harvasanaisemmaksi kävi puhelu.
Vihdoin he saapuivat Immosen hakamaan veräjälle. Koti oli nyt pelottavan lähellä… Kuin sopimuksesta he pysähtyivät siinä, istahtivat ja ryhtyivät puhelemaan. Pelkoansa salatakseen Otto lausui:
—Eipäs tohtinut silloin puskea Immosen härkä…! Vai tohtiko?
Se nosti hieman luontoa. Esakin jo kehasi:
—Ei tohtinut…! Tahi jos olisi tullut ladon katolle, niin olisi nähnyt… Vai eikö olisi?
—Olisi… Ja kun minä tällä tuopilla olisin oikein sivaissut otsaan, niin koko pään olisi pitänyt haleta! nosti Otto pelokasta mieltänsä edelleen. Samoin teki Esakin lisäämällä, kannuansa uhkaavasti heilutellen:
—Ja minä kun olisin tällä kannulla vetäissyt, niin sarvet siltä olisi pitänyt katketa!
Niin he alkoivat saada rohkeutta. Pelko tosin kyti alla. Esa uhkaili:
—Ja vaikka mikä tulisi, niin minä en pelkää… Vaikka tulisi vielä isompi härkä, niin minä vain löisin, ja sitte kun se menisi pakoon, jotta metsä vain ryskäisi.