Otto innostui siitä ja kerskasi:
—Ja minä kun ottaisin oikein ison pyssyn ja ampuisin… Vallesmannin pyssyllä kun minä ampuisin, niin koko kylä pelkäisi…! Vai eikö pelkäisi?
—Pelkäisi … ja minä kun ampuisin telehvoonilla, niin se lentäisi ihan kaupunkiin asti … ja vielä etemmä lentäisi, uhkaili siihen Esa. Ja näin rohkaistuina he menivät kauppiaalta ostamaan viidellä pennillä siirappia.
* * * * *
Matkan tukalin taival oli toki vielä jälellä. Siirappi oli ostettu. Otto muisti äitinsä varotukset:—Elä mene Immosen hakaan! Kule siivolla, palaa pian ja eläkä läikytä siirappia. Niitä muistellen puhelikin hän nyt Esalle, joka lähti hänen matkaansa, viemään maitokannua ja lainaamaan siirappia:
—Eihän mennä Immosen härkää härnäämään, kun äiti kielsi?
—Ei… Äiti käski vain viedä tämän kannun ja sitte pyytää siirappia, myöntyi Esa. Toinen jatkoi, ollen jo kiltti lapsi:
—Ja nyt kuletaan niin hyvästi, jotta ei siirappi läiky… Äiti sanoi, jotta ei saa kulkea niin että siirappi läikkyy tielle… Eihän läiky, kun näin tasaisesti kuletaan? selitteli Otto ja hyviä puoliansa ikään kuin jo niillä puolustautuen ja koettaen olla äidillensä mieliksi. Se toikin jo mieleen rauhaa. Hän jatkoi hyvillänsä:
—Ja eikä juoda yhtään tippaa, vaikka olisi miten makeaa… Ja vaikka miten tekisi mieli, niin ei vain juoda ennen kuin äiti antaa… Eihän?
—Ei… Vaikka olisi miten paljon, niin ei juoda… Ja vaikka äitikin käskisi, niin ei juoda! teki Esakin rangaistusta välttääksensä parannusta. Hän vielä lisäsi: