—Eläkä viivy kauvan … ja eläkä poikkea tieltä minnekään, jotta se
Immosen vihainen härkä ei puske… Kule suoraa tietä eläkä kierrä sieltä
Immosen karjahakoja myöten!
—Ei toki! lupasi Otto aivan ylvästelevällä äänellä ja aikoikin jo lähteä. Mutta silloin tuntui taas hiukan koskevan oikean jalan kantapäähän, jonka hän oli eilen polkenut lasinsiruseen. Hän muisti nyt tuon pikku haavan, nosti kantapäänsä koholle ja tarkasti kipeän paikan.
Ja silloin hänen päähänsä pisti taas liikata sitä. Melkein yhdellä jalalla nilkuttaen hän avitteli itsensä penkin luo, liikkasi niin että oikean jalan varvas tuskin koski lattiaan, istahti ja puristeli tuota mitätöntä naarmua, saadakseen siitä tipankaan verta.
Mutta ei se tahtonut onnistua. Vihdoin heittikin hän koko puuhan, otti pienen läkkituopin, johon piti siirappia ostaa, ja lähti. Oven luona, mennessään, hän vielä peräsi asiaansa, katsellen kaksikymmenviisipennistä:
—Äiti! Viidellä pennilläkö minä sitte ostan siirappia?
—Viidellä!
—Entäs mitäs minä niillä loppurahoilla teen? tokasi poikarehvana vielä.
—No tuo ne takaisin! tuskastui jo äiti, sysäsi Ottoa niskasta ja sanoi:—Ja ala nyt jo mennä siitä… Eläkä viivy kauvan … eläkä mene sillä Immosen härällä pusketuttamaan itseäsi.
—Puskeeko se? tiedusti Otto vielä eteisestä käsin. Äiti hoputti rauhotellen:
—Eikä puske, kun et itse mene pusketuttamaan! Ja kovemmalla, käskevämmällä äänellä hän lopuksi jo miltei äkäili: