—Ja ala nyt siunata siinä itseäsi ja mennä ja kule tiellä siivolla niin kuin muutkin hyvät lapset kulkevat… Eläkä läikytä siirappia tielle!
—E-en! ylvästeli Otto ja lähti. Juoksujalkaa porhalsi hän alas rappusista. Ensin hän aikoi mennä portin kautta, mutta sitte päättikin koettaa, pääsisikö hän porraslautaa myöten ensin vauhtia juosten hyppäämään aidan yli. Se ei onnistunut, vaikka hän koetti kahdesti. Siksipä hän avasikin portin, meni siitä, sulki portin ja lähti iloisesti astelemaan, viskoen pikkuista läkkituoppiaan kuten palloa. Joskus hän hypähtikin, tuoppia kiinni ottaessansa.
Mutta hänen lähdettyänsä ryhtyi äiti, Eevastiina, puuhailemaan aamiaista miehellensä: Ensin hän tarkasti päivän kulusta, joko aamiaisaika pian tulee: Sitä tarkatessansa hän kumartui hieman pikku akkunan edessä, katsoi niin tarkasti, että veti silmiä suuriksi avatessansa otsanahkansa kureille, sai selvän ajan kulusta ja hääräili nyt keittopuuhissansa. Aamusella oli hänen miehensä, Antti Juhana, ollut työhön lähtiessänsä huonolla tuulella: oli pahastunut kahvin liiallisesta menosta. Kahvit olivat lopussa. Hänen piti ottaa puheeksi niiden osto, ja nyt hän oli päättänyt lauhduttaa sitä varten miehensä luonnon keittämällä aamiaiseksi makeaa siirappisoppaa. Itseksensä hän arveli hartaasti huokaillen:
—Ei tuosta joutavasta riidasta mitään herukaan… Ja on tuota jo ollutkin toinenkin kerta!
Sitä ajatellessansa heittäytyi hän hurskaaksi, ikään kuin siten painostaaksensa, että ei riitojen syy ollut hänessä. Hän huokaili:
—On … on tuota ollut sitä hyvää…! Kunpa luoja parantaisi meidät itse kunkin…! Kunpa parantaisi … kunpa parantaisi… Ja kunpa valaisisi meitä sanallansa!
Hänen mielensä ikään kuin yleni. Hän alkoi työnsä ohessa veisata kiekutella jumalista virttä.
* * * * *
Mutta iloisena vaelsi Otto aidan yli päästyänsä tietä pitkin, ja häiriöittä pääsi hän oman pellon ohi maantielle. Mutta siinä hän huomasi pikku sammakon, joka hengitti leukojansa liikutellen. Hän pysähtyi ja huudahti itseksensä kuin löydöstänsä iloiten:
—Voi … sammakko!