Ja hän alkoi sitä tarkastella: Ensin kosketti hän sitä varovasti varpaallansa. Sammakko alkoi hyppiä. Ottoa se huvitti ja hän nykäsi uudestaan. Vihdoin otti hän pikku tikun, kyykistyi ja kotvasen siinä esteltyänsä tikulla sammakon poispääsyä, käänsi hän sen selällensä. Sen valkea mahanalus ja raajojen omituiset, rimpuilevat liikkeet huvittivat häntä.
Hyvän aikaa oli hän niin puuhaillut, kun paikalle saapui yhdeksänvuotias naapurimökin poika Esa, sankaniekka isohko läkkikannu kädessä pysähtyi ja tarkasteli tovin aikaa Oton puuhia äänettömänä. Viimein lausui Otto:
—Katsohan, Esa, kun se rimpuilee!
Ja silloin kyyristyi Esakin, otti tikun ja ryhtyi yhteen puuhaan. Otto innostui:
—Katsohan kun se noilla jaloillaan rimpuilee… Voi, voi!
—Käännetäänpäs mahalleen! ehdotti Esa.
—No, suostui toinen. Sammakko käännettiin ja Esa myönsi:
—Ei se mahallaan ole niin lysti!
Viimein jättivät he pikku eläimen rauhaan. Otto suinasi taas kantapäänsä, mutta ei voinut sitä tehdessäänkään vapautua asiasta, johon oli syventynyt. Jalka kohona hän kehui:
—Mutta jos olisi hyvin iso sammakko, niin se tohtisi tulla vaikka ihmisen päälle.