Ei tietty mitä sanoa. Joku toki tokasi:
—Tottapa se hänellekin vielä rangaistus tulee … hylylle… Ei tiedä vaikka talo palaisi, tahi mäne tiedä vaikka oma poika joutuisi samoille teille.
Kuului raskas huokaus. Virren veisaaja, vanhahko räätäli Nikodemus Valta saapui iso virsikirja kainalossa, silmälasit otsalla. Kunnioittaen teki väki hänelle tietä. Nikodemus istahti pöydän taa, asetti isot silmälasit päähänsä niin, että ne olivat nenänpäästä pois putoamaisillansa, ja katseli niiden sankojen yli, reväisten silmänsä niin suuriksi kuin vaan nahka virui.
—Vai mitä se tää Nikodemus siitä arvelee? kysyi häneltä Sutisen Pekka murahtaen ja kumarassa istuen.
Nikodemus nosti päänsä aivan takakenoon, että voi katsoa kysyjään silmälasiensa läpi. Sutinen arvasi siitä ja vastasi:
—Niin jotta eikö se tää telehvooni ole itsensä sen päärienaajan koje?
Nikodemus nuuskasi tyhjää näppiänsä useaan kertaan, nopeasti, laittautui sitten juhlalliseksi, kuin suureen tehtävään valmistuen.
Kaikki odottivat. Juhlallisena kysyi silloin Nikodemus asemastaan hievahtamattakaan:
—Ja voiko oikea korkeudesta annettu henki olla muussa elävässä kuin ihmisessä?
—Eipä se! vastasi joku. Nikodemus painoi nyt päänsä alas, tuijotti kysyjään silmälasit nenän päässä ja ilmoitti, lyöden kätensä kirjan päälle: