Aamiaisen aikana oli Antti Juhanan mökki väkeä täynnä. Koko yön valvonut, väsynyt naarausväki oli kahvilla. Samalla olivat tavallansa molempien poikien hautajaiset. Surullisena oli näet Eevastiina ehdottanut:
—Pidettäisi yhdessä ne, niin ei menisi niin paljon tuota kahviakaan…
Kuka näissä köyhissä oloissa jaksaa sitä ostaa semmoiselle joukolle.
Ja miten autiolta tuntui nyt tupa! Ja miten surulliselta! Silmiänsä huivinkulmalla kuivaillen valitti Eevastiina:
—Hyvä lapsihan se vielä oli… Ei tuottanut vanhemmillensa surua eikä murhetta…
Taas yltyi itku ja tuskin kuului sen seasta sanoja, kun hän lopetti:
—Mutta tottapa se oli hänellekin niin sallittu.
Hän koki tyyntyä, kuivasi silmänsä ja nurkui:
—Mutta että hänen piti nyt vielä mennä sillä tavalla, jotta ei ennättänyt lapsiparka katuakaan!
Kuului vain hiljaista vaimoväen itkua ja miehet istuivat surullisina, kumarassa. Synkkänä murahti silloin Antti Juhana vaimonsa puheeseen:
—Vieläpä tämä on sallittu … oikeassa paikassa nimittäin… Näitä vallesmannin telehvoonivehkeitä vain koko kuolema.