—No sitte veisataan virrestä 'Veteen hukkuneiden virsi', ensimmäinen, kolmas ja viides värsy, julisti Nikodemus, otti sylen suustansa kämmeneensä, pisti sen pöydän alle ja nousi veisaamaan.
Hän veisasi hartaasti, tehtävänsä juhlallisuuden tajuten. Joskus vetää hojotti hän virttä ummessa silmin, pitäen isoa virsikirjaa molemmin käsin niin kaukana kuin kädet ylettyivät. Joskus tuli ääntä supullaan olevasta suusta kuin palkeen torvesta. Ulkomuistista hän veisasi, mutta silmälasit ja virsikirja kuuluivat muutoin asiaan. Vähä vähältä yhtyi väki veisuuseen: vaimot veisasivat kiekuttelemalla, miehet jörisemällä. Kun virsi oli lopussa, asetti Nikodemus virsikirjan pyhillä eleillä pöydälle, istahti ja lausui juhlallisesti:
—Rukoilkaamme… Aam-men.
Syntyi haudan hiljaisuus. Kauan katsoi Nikodemus eteensä päin pää kumarassa, nenällä lasit, ja lausui sitten juhlallisesti:
—No nyt on heillä rauha… Aamen!
Mutta sitten hän muutti ääntänsä ja kutsui vaimoansa:
—Kerttu!
Mutta ei kuulunut vastausta. Nikodemus vinkkasi silloin ovensuussa istuvalle Sutiselle sormellansa ja pyysi:
—Kysyppäs Sutinen, onko se meidän Kerttu Auroora siellä eteisessä!
—Mäne… Nikodemus kutsuu! ilmotti silloin joku asianomaiselle. Pyöreä, pullea Kerttu Auroora ilmestyikin ovelle suu naurun hymyssä. Väki jakaantui: