Nikodemus vinkutti sormellansa vaimoansa tulemaan puheilleen, hiljaa, kuin kuiskaillen:
—Kerttu… Tuleppas tänne, Kerttu!
Ja kun tämä hymyillen tuli, jatkoi Nikodemus kuin olisi tahtonut supattaa hänelle:
—Kysyppäs, Kerttu, näiltä emänniltä, jos niiltä vainajilta jäi mitä peruja … vaatteita tai kenkiä, niin sano jotta antavat sinulle tästä veisuusta.
Kuiskailu oli toki tarkotettu asianomaisten kuultavaksi. Sen johdosta vaiettiin ja Nikodemus kuiskutti lisää:
—Sano, jotta kun ovat päässeet elättämästä joutavia leivänsyöjiä, niin ei tämä paljon ole siitä ilosta!
Taas odotettiin hetki. Kerttu Auroora hymyili myöntävää vastausta odottaen. Kaikki arvasivat sen hymyn, sillä se oli entuudestaan tuttu.
Vihdoin päätti Antti Juhana asian, sanoen:
—Ka, anna Eevastiina ne poikavainajan hynttyyt… Ei tässä enää niille toista pitäjää kuitenkaan tule.
Ja nöyränä, murheellisena kokosi äiti poikansa vähät vaatteet ja antoi ne nyytissä Kerttu Aurooralle. Nikodemus pani nuuskan, työnsi silmälasinsa taas hyvin kauas, katsoi Urho Ernestiin ja kysyi juhlaäänellä: