—Sielläkös se on ovensuussa tämän Kaino Josefiinan mies Urho Ernesti?
Kotvasen kuluttua vastasi puhuteltu:
—Ka joutavathan ne meidänkin pojan vaatteet… Niitä meilläkään ei enää tarvita.
—Kerttu… Kerttu! kuiskutti siihen taas Nikodemus sormellansa linkuttaen ja supatti puoliääneen:
—Pistäännyppä Kerttu jo tällä samalla tiellä ottamassa ne Kaino
Josefiinan pojan vaatteet.
Ja sitten taas alkoi tuntua huoneessa sama raskas surullinen painostus, joka aina jää kuoleman jäljille majaan. Tyhjä oli nyt se puurahi, jossa Otto oli nukkunut. Poissa oli perheen ainoa lapsi. Ei tuntunut sen tuomaa elämää ja iloa tuvassa. Ja kun sitten vieraat olivat poistuneet, kun isä ja äiti olivat kahden kesken, tuntui niin tyhjältä, kuin kuuluisi russakan hiivintä seinän raosta ja äänettömän sirkan puuhailu uunin kolosta. Väsyneenä istahti äiti ja kätki taas silmänsä jo ennestäänkin kosteaan esiliinan kulmaan.
* * * * *
Mutta poikkeamme hetkeksi vallesmannin perheoloihin.
Talon ainoa lapsi oli lukijalle jo tuttu Vesa. Hän oli äitinsä ilo, ylpeys ja silmäterä ja isänsä ainoa tulevaisuuden toivo. Hemmoteltuna hän oli kasvanut isänsä kodissa aiheuttaen joskus erimielisyyksiä isän ja äidin välillä, erimielisyyksiä, jotka koskivat kasvatus- ja kuriasioita.
Tämänpäiväinen ladon palo oli säikäyttänyt sekä vallesmannin että hänen rouvansa Lempi Amalian mielen. Rouva oli ollut sairastua, mutta oli pysytellyt terveenä huomattuansa, että vallesmanni siitä taas tapansa mukaan aikoi edelleenkin tuskastua ja mutisi jo: