—Taas se alituinen akkojen tauti alkaa tässä.
Yleensä oli vallesmannin talossa kartettu perhekohtauksia, mikäli oli voitu. Rouva oli liika lihava. Perhekohtauksien aikaansaama mielenliikutus olisi voinut aiheuttaa halvauksen. Siitä varovaisuus. Verrattain hyvä sopu, rauha ja hiljaisuus oli aina vallinnut talossa. Elämään tyytyväisyys oli luonut taloon kodikkuutta.
Niinpä oli nytkin koetettu tyynnyttää tulipalon aiheuttamaa mielenliikutusta. Oli onnistuttukin: Oli päästy iltaan. Rouva puuhaili jo illallista: väliin järjesteli hän ruokapöytää, väliin kävellä löllötteli muissa puuhissansa ja hyräili lempilauluansa:
"Mä hento kukka keväimen kukoistan armaalleni."
Niin päästiin illalliseen asti.
Mutta illallista syödessä huomasivat aviopuolisot Vesan olevan poissa. Heti lähetettiin palvelija häntä huutamaan ruualle. Mutta turhaan huuteli palvelija, turhaan odotti äiti:
—Ei sitä ole, ilmotti piika Anni palattuansa.
—Huutaisit nyt kovemmin! käski rouva. Alkoi uusi huuteleminen.
Mutta taas palasi Anni ja ilmotti jo närkästyneen äänellä:
—Eikä kuulu!