—No minnekähän tuo nyt taas tellääntyi, murahti siihen vallesmanni ja rouvakin jo arveli:
—No mikähän sille lapselle nyt tuli… Menepäs vielä, Anni, ja hoihkase tuosta kellarin katolta käsin, niin kuuluu etemmä, käski hän lopuksi, mennä väännätteli itse avonaisen akkunan luo ja huuteli:
—Vesa…! Vesa hoi… Tule syömään… Pappa ja mamma jo odottaa!
Mutta turhaan. Lasta ei kuulunut. Odoteltiin. Ruoka jäähtyi. Jo laski päivä. Jo tuli äiti levottomaksi. Isää kiukutti, kun ei päässyt jo syömään. Annia suututti turha huuteleminen. Hän ilmotti kuin suuttuneena:
—No eikä kuulu… Mitä siitä enää huutaakaan!
Ja silloin iski rouvan päähän kuin salama kauhea ajatus… Hän kalpeni äkkiä, näytti aivan haamulta ja sai vain puolikuiskaamalla sanotuksi hätäytyneenä:
—Pappa!
Vallesmanni hämmästyi.
—Mikä sinulle tuli…? Lempi…? Kuule Lempi! hätäili hän. Vapisevalla äänellä sopersi rouva:
—Kun ei Vesa olisi ollut ladossa…! Pappa…!