Koko talo oli nyt äkkiä aivan nurin, kuin salaman iskusta.
Huudettiin, etsittiin, rouva voihki, palvelijat juoksentelivat, vallesmanni komenteli.
Ja nyt valeltiin ladon tuhat sammuksiin, kaiveltiin ja tarkasteltiin miltei seulomalla. Nyt vasta tunsi sekä isä, että äiti, miten rakas heille heidän ainoa lapsensa oli. Surun murtamana odotti äiti tarkastuksen tulosta ja hänen tilansa parani, kun sai kuulla, ettei tuhasta löytynyt mitään jätteitä, ei luunsiruakaan. Kyynelsilmin syleili hän miestänsä ja valitti:
—Oi rakas Kauno Valdemar! Että hän ei toki ole niin kauheasti…
—No, no, Lempi! lohdutteli vallesmanni häntä, taputteli hänen kohtuuttoman lihavia hartioitansa ja rauhotteli:
—Lempi kulta! Elä anna surun itseäsi sortaa, löytyy se vielä… Jos lie mennyt vaikka lukkarin Sakun luo!
Kiireellä lähdettiinkin tiedustamaan sieltä. Mutta lukkarilla ei ollut kukaan nyt nähnyt Vesaa koko päivänä. Niin alkoi tuskallinen, epätietoisuuden ja levottomuuden yö. Koko lähiseudun väki komennettiin etsimään kadonnutta lasta. Koko yö etsittiin turhaan. Äiti itki ja rukoili. Isä haukkui joskus palvelijoita, joskus joi epätoivoissansa ryypyn virkistävää konjakkia tai lohdutteli rauhatonta vaimoansa.
Mikä tuskan yö!
Kun sitten aamu tuli, kun aurinko jo kuusen korkeudelta valoi kirkasta aamuvaloansa akkunan täydeltä huoneeseen ja riemuitsevien lintujen laulu aaltoili aivan merenä ja etsijät palasivat tyhjin toimin, alkoi rouvan hermosto järkkyä. Hän ärtyi: Epätoivoissansa syytti hän ensin palvelijoita. Hän riiteli niille, ensin hillitymmin, sitten yhä äkäisemmin. Itkien hän palasi keittiöstä ruokahuoneeseen. Mies yritti häntä rauhottaa, mutta sekin ärsytti häntä nyt ja hän tiuskasi:
—Etkä sinäkään, pappa, sen vertaa että olisit joutessasi pitänyt lasta silmällä!