Mutta sanotussa Pajarin talossa olet sinä lukija itsekin rahtimatkoillasi usein ollut yötä. Sinä siis tiedät, että sen ovet ovat yölläkin aina auki, ettei talonväen tarvitse nousta yöllä saapuneita rahtilaisia sisään päästämään, kun ne tulevat hevosiansa syöttämään. Itse saa jokainen tulla, yöpyä ja mennä.
Oli jo myöhäinen ilta, kun pojat ajoivat talon pihaan. Talon väki nukkui. Pojat työntyivät tupaan kenenkään kuulematta. Kermaa he eivät saaneet, mutta tuvan lämpö painosti suloisesti ja kohta nukahtivat matkustajat kuka mihinkin, pitkin penkkejä, rauhalliseen uneen.
Valkeni sitten aamu kirkkaana, tyynenä. Talon väki heräsi. Emäntä ihmetteli kuin itseksensä:
—Kenenkähän lapsia siihen on tullut semmoinen liuta!
—Olipa nää vaikka kenen … eto elävät, arveli siihen isäntä. Väki hajosi töillensä. Pojat heräsivät ja lähtivät ulos.
Talo oli pienen lammen rannalla ja rannalla kuivuivat äsken pestyt maitopytyt. Vieno tuuli kävi talon rannasta pois päin.
Ja silloin juolahti Sakun päähän ajatus. Hän huudahti:
—Tehdään pytyistä laivoja ja pannaan niihin sotaväkeä!
—No!
—Mutta eipä ole sotamiehiä, huomautti Esa.