* * * * *
Saapui siitä ruoka-aika. Tavallisesti oli Saku ollut siinä asiassa hyvin säntillinen: ensimmäisenä oli hän aina ollut pöydässä. Ei ihme että Hellä Karoliina nyt oudostui:
—Ka … hyvä isä kuitenkin… Eikö sitä Sakua olekaan!
Lukkarikin oudostui ja käski:
—Menepäs nyt, Anna, ja hoihkase Saku syömään!
Mutta Sakua ei kuulunut. Lukkari jo arveli voileipää tehdessään:
—Mikähän sen pojan hyväkkäälle tuli! Odotettiin. Hoihkittiin vielä kerta, mutta turhaan. Hellä Karoliina hätäytyi. Äskeinen Vesan kohtalo ja järkkynyt mieli pani aavistamaan pahaa. Hän käski lukkaria:
—Huutaisit nyt itse.
—Saku…! Sa-ku! huusi lukkari akkunasta ja—Saku hoi! auttoi rouva toisesta. Ei kuulunut. Rouva alkoi jo tulla levottomaksi. Hän etsi ja touhusi vaivaloisesti kävellä väännätellen. Jo etsivät palvelijat apuna.
Mutta turhaan. Rouva ärtyi jo palvelijoille. Nämä tuskastuivat. Se koski äitiin ja hän alkoi kiihtyä. Lapsen kohtalo huoletti. Olihan Vesakin juuri kadonnut. Miksi ei hänenkin lapsellensa olisi voinut samoin käydä! Hikisenä huohottaen palasi rouva ja istahti.