Mutta povessani oli silloinkin kesä. Onneni kirkastui kirkastumistansa, sillä joka päivä vei minut yhä lähemmäksi sitä onnen hetkeä jolloin taas saan nähdä Petterin ja juoda sieluni täyteen autuutta hänen huuliltansa ja hänen leveästä, koruttomasta hymystänsä.
Semmoisena onnen ja autuuden hetkenä pyöräilin kerta joutessani taas muistojen pyhälle paikalle. Oli ihana syyspäivä. Lehdet olivat keltaisimmillansa. Marjatertut punasivat pihlajia. Ei liikahtanut tuulen henki. Ei kuulunut ääntä. Tohmajärven pitäjä oli kuin ihana syksyn morsian.
Silloin minä istahdin tuon muistojen armaan koivun alle ja elin siinä yksinäni nuo onnen hetket uudelleen, onnen punan kaunistaessa minun armaita poskiani. Istuin kauvan, miltei iltaan asti, kuin ihana yksinäinen enkeli, tai kuin joku yksinään istua kököttäjä, keskellä syksyn kaihoisaa, rauhallista runoutta. Ennen lähtöäni uudistin valan, vannoin ijäistä ystävyyttä ja uskollisuutta armaalleni. Otin sitten kellastuneen lehden ja lähetin sen vielä samana iltana Petterille kirjeessä, jossa kerroin valastani. Tätä kellastunutta lehteä säilyttää Petteri nyt kuolemaansa asti elämänsä suurimman onnen pyhänä muistona. Molemmat me nautimme, onnestamme. Kaikki oli hyvin päättymässä. Ja nytpä tästä asiasta ei enää puuttunutkaan muuta kun loppu: häät ja onnellinen avioliitto.
Ah minun silloista onneani!
* * * * *
Sillä kannalla olivat asiat kun eräänä päivänä saapui meille vieraaksi isäni erään koulutoverin poika, maisteri Artturi Turonen. Hän oli hieno n.s. maailmanmies ja tunsi elämän ja koko maailman: nuoresta iästänsä huolimatta oli hän jo ehtinyt kerran saada niin sanotun eläkkeettömän virkaeron, mutta oli ystäviensä avulla saanut uuden viran erään siveellisyysseuran päällikkönä. Hän hoiti sitä tointa erään alaisensa virkamiehen nimessä. Kerta isäni kiroili että Artturi muka on jo siinä tilassa, että ei kelpaa sakotettavaksikaan. Luonnollisesti minussa heräsi silloin säälintunne Artturi rukkaa kohtaan ja niin me aloimme lähestyä toisiamme.
Ja nyt tulee tämän lemmen tarinan tragillisin kohta, tapaus, joka aiheutti että kaikki taisteluni raukesivat taisteluksi tyhjästä ja niin menivät hukkaan hyvät humalat. Tämä Artturi oli näet viisas, nerokas ja voimakas ja jalo, mutta hänkään ei jaksanut vastustaa viehätysvoimaani vaan rakastui minuun, takertui minuun kuin terva tappuroihin ja kirjoitteli minusta kauniita novelleja ja kertomuksia, joilla hän ansaitsi aina jonkun markan rahaakin. Enkä minä, yksin jääneenä, tietysti jaksanut häntä vastustaa ja niin sai Petteri parka rukkaset, sillä—ajattele, lukija, sitä kauheutta—Artturi vei minun toisen lempeni.