Päivät menivät, toiset tulivat. Tohmajärvellä oli autiota ja tyhjää… Elin kesän muistoissa, unohtaen nykyisyyden. Kirjoitin Petterille ahkerasti ja sain joka päivä häneltä viestin. Hän kirjoitti niin avomielisesti pyrinnöistänsä, tunteistansa ja kaikesta. Ei ollut niissä kirjeissä mitään koristeltua, ei salannut hän mitään.
Ja miten ihmeen nopeasti hän edistyikin kaikessa! Minä aivan hämmästyin ja ihastuin häneen yhä enemmän. Kerran hän kirjoitti muun muassa näin:
"Rakas Maiju… Nyt on minulla jo pituushypyssä seitsemänsataa neljäkymmentäviisi ja kaksikymmentä kolme sadasosaa (745,23) pistettä ja kolmiloikkauksessa seitsemän sataa yhdeksänkymmentä viisi ja kolme kymmenesosaa (795,3). Se on jo hyvä tulos näin alussa. Ainoastaan herra Simosen tulos oli kolmea (3) pistettä parempi."
Petteri näet lukujensa lomassa urheili. Iloitsin hänen voitoistansa ja onnittelin häntä.—Kohta kirjoitti hän taas:
"Olen alkanut harjoittaa juoksemistakin ja nyt on minulla jo Suomen mestaruus kolmen mailin juoksussa. Sinun kirjeesi minua rohkaisevat ja minä toivon ahkerana treenaamisella voivani kerran vielä saavuttaa maailman ennätyksen ja päästä urheilukuninkaaksi. Sinun tähtesi, rakas Maiju, minä ponnistan niin kauvan että lopullisen voiton pitää ratketa, vaikka hän olisi miten tiukassa."
Eikö tämä ole liikuttavaa, korutonta, avomielistä! Minun tähteni—ainoastaan minun tähteni hän siis pyrki eteenpäin! Kiitollisena, heltyneenä suutelin minä hänen kirjettänsä. Niin jatkui kirjevaihtomme. Minä rohkaisin häntä. Päivä päivältä lisääntyivät hänen pisteensä ja ne hänen voittonsa lujittivat minun rakkauttani ja ihailuani. Kuvittelin miten kaikki Helsingin hienot neidit ihailevat häntä urheilujuhlien tanssiaisissa, tai kun hän voitokkaana yleisön suosionosotuksiin kumarruksilla vastailee. Joka päivä kirjotin hänelle. Kirjotin kauniisti. Pyysin karttamaan Elliä ja hän vastasikin että ei halua häntä nähdäkään. Hän rakastaa ainoastaan minua.
Ja näihin kirjeisiin vastatessa alkoi avautua minun runosuonenikin.
Vastauskirjeissä tietysti vannoin hänelle ikuista uskollisuutta.
Kerrankin kirjoitin runollisesti:
"Elän yksin sinulle. En näe enää Tohmajärven ihania kyliä, vaan elän niiden pyhien paikkojen muistoissa, joissa olen sinun kanssasi elänyt elämäni ainoat onnen ja autuuden hetket."
* * * * *
Niin oli kulunut osa syksyä. Talven henkäys tuntui jo ilmassa: lehdet kellastuivat. Poissa olivat lintusten iloiset parvet, poissa survovat hyttyset. Ei ajelehtinut enää vesilintu Tohmajärven selällä, ei muistuttanut mikään kesästä. Variksia ja harakoita lenteli toki vielä varsinkin viljakekojen ympärillä.