Niin lähenimme me toisiamme. Ja kun me sitten tuossa puolen päivän aikaan erosimme, kysyi jo Petteri:
"Ehkä minä saan luvan lähettää neiti Lassilalle polkupyörämatkoiltani näköalakortteja?"
Minä kiitin. Olin häneen, en tiedä mistä syystä, huomaamattani mieltynyt. En ollut ennen koskaan vielä rakastunut ja olin siis koko asiassa ihan kokematon tyttö, enkä osannut pitää varaani. En tiennyt miten rakkaus alkaa ja niin jouduin minä aivan huomaamattani ja kokemattomana ensi lemmen seikkailun suuriin kärsimyksiin, joista nyt ryhdyn kertomaan. Ja kun minä kerran ryhdyn, niin minä kerronkin asian ja kuvaan koko rakkauden ihan niinkuin se on,—maalatkoot ja koristelkoot hänet sitten muut vaikka miten kauneilla ja imelillä väreillä hyvänsä. Kunpa nyt vain lukija jaksaisi näistä, joskus näennäisistä pikkuasioista, nähdä ja löytää sen syvän näkymättömän ja suuren, joka on niin kätketty, että joskus on ihan vaikea sitä niistä löytää, varsinkin kokemattoman, kuten esimerkiksi sipulista on mahdoton löytää sen haju ja kumminkin se on siinä ihan varmasti, kuten jokaisen, joka on sipulia pidellyt on pakko aivan kyynelsilmin se myöntää. No juuri se näkymätön, se joka itkettää vaikka ei näy, se se nyt on tässä kertomuksessa se kuuluisa rakkaus.
No niin! Kertomushan onkin jo oikeastaan alkanut. Tuli siitä iltapuoli. Kun minä isäni, vallesmanni A.U. Lassilan kanssa ajoin kotiin, olin minä tavallista oudommalla, runollisemmalla mielellä, tietämättä itse miksi. Se oli jo … arvaahan lukija … no … sinnepäin menossa… Tuli ilta. Olimme jo kotona. Leppoisa yö peitti hämyihinsä kartanon ja puutarhan ja järven vesiulapan. Väki nukkui. Istuin silloin yksinäni, katselin autiolle järvelle ja haaveilin jostain epäselvästä, ihanasta, tutkimatta edes mitä se oli. Niin kului tunti, toinen. Tuli puoliyö. Minua rupesi haukottamaan ja nukuttamaan. Haukottelin pitkään, venytellen samalla itseäni, riisuuduin ja kätkeydyin vuoteeseeni, ja uni maistuikin ihan erinomaiselta.
Jotain saman tapaista oli Petterikin kokenut. Ostettuaan housukankaan ja polkupyöräraketteja ajoi hän isänsä kanssa kotiinsa mieli vakavana. Vähä vähältä alkoi hänen koruttomaan sieluunsa painua minun armas kuvani. Kotiin tultuaan ajatteli hän minua, istuen yksin viisitoista minuuttia yli kello yhden yöllä. Mutta sitten voitti väsymys hänetkin. Hän riisui kenkänsä, tarkasteli niitä ajatuksissaan, asetti ne rinnatusten sänkynsä viereen, riisuutui, kävi ruokahuoneessa ryyppäämässä maitoa ja peittäytyi sitten vuoteeseensa umpikorviin, etteivät itikat pääsisi häntä kiusaamaan.
b) ALKUASTE.
Ja miten pikku asioista alkoi nyt kehittyä suuren asian juoni! Tuskin sitä itsekään jaksaisin uskoa, jos en olisi elänyt ja kokenut. Kerron sitä nyt tässä:
Elämässäni oli alkanut jonkunlainen uusi aika. Sielussani oli jotain kirkasta, kepeää. Taivaan sini näytti heleämmältä. Lintujen laulu tuntui toiselta kuin ennen ja oli kuin olisi tyynille järven selille ja metsiin ja kaikkialle ilmestynyt joku aivan uusi runollinen tunnelma.
Niin kului päivä, toinen. Olin iloinen, onnellinen, herttainen ja kaikille hyvä. Mutta jo alkoi sieluun ilmestyä uuden tuttuni, Petterin rauhallinen kuva. Alussa minä sille naurahtelin, ilkamoin, kuten tytöillä on tapa tehdä, kun ne yksinään harjoittelevat veitikkana olemista ja sanoin itsekseni:
"O-hoh!… On niitä nyt muitakin nähty!"