Mutta irti en minä siitä tunteesta päässyt. Se lemmen tunne ilmestyy meihin kuten kiusotteleva, itsepäinen kärpänen ilmestyy häiritsemään sen rauhaa, joka lepoa kaipaa, surahtaa kerran, toisen, istahtaa paljaalle otsalle, tai paljaalle päälaelle. Me emme ensi surahduksella siitä välitä. Sitten alamme me sitä hätistellä pois, mutta tietysti turhaan: Yhä itsepäisemmin surisee se vain ja palaa aina uudelleen meitä vaivaamaan, ja lopulta me hermostumme, kiusaannumme, olemme voimattomia kärpäsen edessä ja silloin se on jo meidän rauhamme ollutta ja mennyttä kalua.
Jotain samanlaista sain nyt minäkin kokea.
Petteri oli jo lähettänyt minulle kahdeksan kuvapostikorttia. Albumini oli jo ennestään täysi. Minun täytyi siis ottaa entisiä pois, saadakseni hänen lähettämillensä tilaa. Otin pois tyttöjen ja vanhempien ihmisten lähettämiä.
Nyt tuli taas postikortti. Minä olin häntä ajatellut ja nämä kortit olivat kun tuulahduksia, jotka tulivat hänen luotansa. Nyt minä jo järjestin albumini uudestaan: Ratisen Hermannin kortit siirsin alusta loppuun ja niiden sijalle asetin herra Ikosen lähettämät.
Tuommoisten, näennäisesti ihan jonnin joutavien seikkojen kautta, se asia alkoi nyt kehittyä! Eikö se ole suorastaan ihmeellistä! Kaikki kehittyi jostain pikkuisesta, kuten joku suuri sairaus pikku näppylästä.
Ja nyt minä jo aloin häntä ajatella, ikävöidäkin. En käsitä mikä hänessä veti minua. Luulen että hänen rehellisten, koruttomien ja yksinkertaisten kasvojensa kuva, hänen sielunsa koruttomuus ja hänen aina leveähkö, rehellinen hymynsä painui vain minun sieluuni, sieluuni, joka ei enää muuta tehnytkään kuin janosi vain elämän totuutta, sen syvyyttä ja vakavuutta—mistä hän mokoman janon lie saanutkin—ja jolle kaikki pintapuolisuus ja koreilu oli niin vierasta että se aivan pelkäsi sitä kuin lapsi pelkää mörköä pimeässä.
Lempi oli alkanut täyttää sieluani aivan huomaamattani. Se oli jo saanut aikaan pienen mielen muutoksen. Minä jo haaveilin ja uneksin, joskus laulelin haikeita lauluja ja vietin suuren osan päivistä kuvastimen edessä koristellen itseäni.
* * * * *
Oli kulunut joku aika. Poutaiset päivät oli loppuneet. Taivas harmaantui pilviseksi. Ei kuulunut riemuitsevien lintujen laulua. Harmaana lepäsi Tohmajärven selkä ja yksinäinen kalalokki lensi sen yli voimakkain siivenvedoin.
Sinä päivänä tuntui minusta elämä tavallista oudommalta, yksinäisemmältä. Liekö siihen sitten osaltaan jouten olokin vaikuttanut, siitä en ole ihan varma. Isä ja äiti ja koko talon väki näytti haukottelevan, torkkuvan aivan. Mustikin oli kätkeytynyt nurkkaan ja kissa nukkui sängyssä käppyräksi vetäytyneenä.