Ja minä olin arvannut oikein. Petteri oli kaupassa. En ollut häntä huomaavinanikaan, vaan kiirehdin muka ostamaan. Puotilainen riensi hattu kourassa minua palvelemaan, kysyen pää kallellaan kumarassa, makeasti:
"Mitäs saisi neiti Lassilalle olla?"
Löyhyttelin kasvojani, kun olisin ollut hyvin helteinen ja selittelin aivan tosissani, ikäänkuin kiireessä, helteisenä:
"Onko teillä semmoista … semmoista … no"—pyörittelin kädelläni kuvioita kuin sanoja muistista hakien ja jatkoin: "minä en tiedä mitä se on suomeksi … semmoisia 'petit corset' ranskaksi… Tiedättehän? Petit corset … petit corset."
Puotilainen ei tietysti ymmärtänyt koko semmoisesta puheesta mitään ja pudisti epäävästi päätään, ollen samalla ymmällä, sillä hän ei ymmärtänyt ranskan kielestä ei tään taivaallista. Minä vain jatkoin:
"Mutta parasta … kaikista, kaikista hienointa lajia mitä on … semmoisia petit corset".
"Ei … ei ole semmoisia!" oli puotilainen aivan pyörällä. Aloin silloin pahoitella:
"No voi, voi sentään!"
"Niitä oli kyllä, mutta ne ovat jo loppuneet", valehteli nyt puotilainen epäröiden, pulasta selviytyäkseen ja kysyi:
"Mutta eikös saisi mitä muuta olla?… Meillä on hyviä naisten sukkia ja…